Voi hyvin, rakkahin äitini ja sano sydämelliset terveiseni kaikille.
Sinun Julius.
29 p. marraskuuta 1853.
Rakkaat vanhemmat.
Jättiläisaskelin lähestyy nyt se aika, jolloin pääsen lähtemään täältä. Koska on enää vain runsaasti kaksi viikkoa jäljellä, lasken kärsimättömästi päiviä ja iloitsen joka ilta, että taaskin on yksi päivä kulunut. Jo nyt minä uneksin usein olevani kotona ja harmittelen sitten aamulla, ettei se olekaan totta.
Siitä kun viimeksi kirjoitin on niin vähän aikaa kulunut, ettei mitään uutta ole Helsingistä kerrottavana. Sunnuntaina olivat Arpet teatterissa, mutta minä jäin yksin kotiin. Myöhemmin illalla tuli luokseni eräs toveri, jota ylpeydellä voin nimittää ystäväkseni. Hänen nimensä on Niclander. Hän tuli jo 15 vuoden vanhana ylioppilaaksi ja suorittaa ensi keväänä kandidaattitutkintonsa, vaikka hän ei ole minua vanhempi. Minä näin hänet viime kesänä Valamossa, ja koska olin kuullut paljon puhuttavan hänestä, tunsin hänet heti. Silloin olin kuitenkin liian arka mennäkseni hänen luoksensa ja tutustuakseni häneen. Mutta täällä me tapamme toisemme usein ja meistä tuli hyvinkin pian parhaat ystävät. Hän on niin herttainen ja vaatimaton olennoltaan huolimatta perusteellisista tiedoistaan, ettei voi kauan olla yhdessä hänen kanssaan kiintymättä häneen.
Että olen tutustunut tunnettuun entomologi Mäkliniin,[16] arvaatte kai. Hän oli ihastunut minun luettelooni ja aikoo ryhtyä suuremmoiseen vaihtokauppaan kanssani.
Nyt, rakkaat vanhempani, ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa. Sananlasku sanoo: Syvimmästäkin kaivosta vesi loppuu, jos siitä liian usein ammennetaan. Antakaa anteeksi, ettei minulla ole sen enempää kerrottavana. Sydämelliset terveiset meikäläisille.
Teidän Julius.
3 p. joulukuuta 1853.
Rakkaat vanhemmat.