Tämä on kai viimeisiä kirjeitä, joita te tällä lukukaudella saatte minulta. Ensi torstaina kirjoitan viimeisen kerran. Silloin minun täytyy jo lopettaa, muuten minulla ei ole mitään suullisesti kerrottavaa, koska te olette alusta alkaen, tahtoisinpa niin sanoa, seuranneet jokaista ajatustani.
Ensi perjantaina ja lauvantaina on pro exercitio kirjoitukset. Luennot loppuvat myöskin jo vähitellen. Ylihuomenna pitää Arppe viimeisen luentonsa. Nordmann lopettaa kai myöskin torstaina.
Eräs toveri, jolle minä vastikään valitin, miten vaikea ensimäinen ero kodista on ollut, sanoi: siinä suhteessa olen onnellisempi kuin sinä, minulla ei ole kotia; yhdentekevää missä olen. Mutta minä puolestani surkuttelen häntä, sillä en voi ajatella mitään sen surullisempaa kuin olla aivan yksin, omistamatta ainoatakaan paikkaa koko maailmassa, jota voisi kodikseen sanoa. Nyt olen nähnyt miten tottunut olen myötätuntoon, sillä vaikka minulla onkin täällä kaikki mitä tarvitsen, niin puuttuu sittenkin aina jotakin, nimittäin joku, jolle voisin sydämeni purkaa.
Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat. Sanokaa terveiseni kaikille rakkaille kotona. Teitä sydämestään rakastava Julius.
2 p. helmikuuta 1854.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt alkaa taasen kirjeenvaihtoni teidän kanssanne korvatakseen muutaman kuukauden ajan tuttavallista pakinaamme. Jospa aika vain pian kuluisi, jotta pääsisin jälleen teidän piiriinne.
Matka sujui varsin hauskasti. Koska meitä oli suurempi joukko, karkoitimme kaikki alakuloiset ajatukset mielestä ja ajattelimme vain tulevaisuutta, joka meidän nuorten mielessä häämöittää tietenkin aina ruusunhohteisena. Rohkeita pilvilinnoja rakennettiin ja vieläkin rohkeammat toiveet veivät meidät nopeasti tiedon tietä myöten toivottua päämäärää, laakeriseppelettä kohti. Sitten ajatuksemme liitivät jälleen kotikaupunkiin ja me muistelimme kaikkia rakkaitamme, joista olimme eronneet sekä ajattelimme sitä iloa, jota takaisin tullessamme tuntisimme. Niinpä saavuimme tietämättämme Haminaan, missä vietimme yötä. Vasta kello 2 me nukuimme, sillä olimme joutuneet erittäin hauskaan keskusteluun. Kello 6 nousimme ja illalla saavuimme Porvooseen. Seuraavana päivänä olimme vihdoin Helsingissä perillä. Matkan varrella ei sattunut muita seikkailuja, kuin että kerran vajosimme ojaan.
Eilen oli inskriptioni. Professori Rein piti puheen, jossa hän toivoi, että "vihillä punastuva tyttö" suojelisi meitä hairahduksilta.
Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille, kaikille. Teidän teitä hellästi rakastava Julius.