Huomenna on ruustinnan nimipäivä, ja siinä tilaisuudessa me esitämme pienen näytelmän. Ja seuraavalla viikolla me lähdemme kaikki pois, niin että täällä tulee vallitsemaan suuri hiljaisuus. Paitsi niitä, jotka eivät kuulu varsinaisiin pitäjäläisiin, lähtee myös useita paikkakuntalaisia matkoille.
Ja nyt voikaa kaikki hyvin. Paljon terveisiä teidän Juliukseltanne.
Helsinki, 21 p. syyskuuta 1857.
Rakkaat vanhemmat.
Professori Lönnrot on nyt palannut matkaltaan kotiin, mutta niinkuin tiedätte, ei hän ole erittäin tyytyväinen sen tuloksiin. Merkillistä kyllä toisen leivänleipojan matka onnistui paljoa paremmin; sillä kaikkialla, minne hän tuli, otettiin uusi keksintö suurella harrastuksella vastaan. Ehkäpä ukko ei osannut kylliksi liottaa lipeässä taikinaa, koska kaikkialla olen kuullut valitettavan, että hänen leipänsä oli kitkerää. Sillä aikaa kuin leipää valmistettiin ei vanhus ollut työtön, vaan kirjoitti suomalaista kasvioppia ja kasviota. Hänen työnsä tulokset näemme nyt hänen luennoissansa — ensi kertaa Suomen yliopiston kateederista pidetään suomenkielellä tieteellisiä luentoja! — Lönnrot on tunnetulla ahkeruudellaan ja perinpohjaisuudellaan suorittanut tuon työnsä, se on oikea plastillinen mestariteos, jokainen lause, joka sana on niin punnittu, että täytyy oikein ihmetellä ja ihailla. — Pienessä esipuheessa hän mainitsi ensin, miten kauan hän oli ollut kahdenvaiheilla ryhtyäkö tähän työhön vai eikö, koska hän ei oikeastaan ollut kasvitieteilijä. Mutta kun meidän etevämmät kasvientuntijamme ovat tähän saakka pitäneet tietonsa ominaan, niin oli hän lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Sitä paitsi, lisäsi hän, onhan aina parempi, että tällainen kirja ilmestyy meidän omalla kielellämme kuin ruotsiksi.
Sen sijaan on professori Snellman tuottanut meille suuren surun. Hermostuneena vaimonsa kuoleman sekä pitemmänaikuisen kivuloisuuden johdosta on hän julkaissut Litteraturbladetissa kirjoitelman, joka on antanut kovan kolauksen hänen maineelleen. Hehkuvassa innossaan suomalaisen kansallisuuden kohottamiseksi on hän kunnianosoituksissa ruotsalaisia vieraitamme kohtaan [promotionissa 1857] luullut näkevänsä enemmän kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Hän pelkäsi niiden todistavan suomalaisen kansallisuuspyrintöjen taantumista, ja vaikkei hän itse ollut tilaisuudessa läsnä, hän nojautuen toisten selostuksiin piti hirveän pannaanjulistuksen. Jollei hän rouvansa sairauden vuoksi olisi ollut estetty ottamasta osaa juhliin, niin olisi hän varmaankin huomannut, miten perusteeton hänen väitteensä oli, että muka olisimme sanoneet ruotsalaisille, ettei Suomen kansalla ole rakkautta eikä luottamusta omaan itseensä. Sitähän kaikki puheet suorastaan tulvimalla tulvivat. — Monet ovat jo kauhulla kysyneet: Vai sinäkin! Mutta jos hetkenkin aikaa voisin epäillä Snellmania, niin kadottaisin uskoni ihmisyyteen. —
Paljon ajattelemisen aihetta on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme Humboldtin teoksesta "Lichtstrahlen" [Valonsäteitä], nimittäin: että ihmisen ennen kaikkea tulisi koettaa kehittää itseään, koska sellainen kehitys varmasti myöskin edullisesti vaikuttaisi muihin. Silloin en voinut yhtyä tuohon mielipiteeseen, enkä voi sitä vieläkään, vaikka olen asiaa punninnut joka puolelta. Sillä jos voidakseen toimia toisten hyväksi, ensin pitäisi itse olla täydellisesti kehittynyt, niin ei koskaan voisi sitä tehdä. Milloin ja kuka voisi sanoa: nyt olen täydellisesti kehittynyt! Ja sitä paitsi, miten voi vaatia todellista kehitystä muulla tavalla, kuin että yhä enemmän irtaantuu omista persoonallisista, itsekkäistä pyrinnöistänsä ja työskentelee korkeampien aatteiden, s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en voi, huolimatta Humboldtin auktoriteetista, luopua siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä mahdollisimman paljon yleiseksi hyväksi, koska sen kautta varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehittymistään.
Ja nyt voikaa hyvin ja sanokaa sydämelliset terveiset sisarille.
Teidän Julius.
Helsinki, 15 p. tammikuuta 1858.