Hakkila sijaitsee varsin suuren järven rannalla, jonka metsäisillä partailla monin paikoin kohoaa varsin korkeita vuoria. Komea keltainen talo seisoo mäellä ja sieltä on viehättävä näköala. Ylt'ympärillä on peltoja ja ikkunoiden alla pieni puutarha. Vaikutelma oli vieläkin edullisempi, kun astuimme "vierastaloon". — Jokaisessa talonpoikaistalossa Savossa ja Karjalassa on pari vieraille varattua huonetta, jotka ovat paremmin sisustetut kuin muut huoneet; rikkaimmilla on usein erikoinen rakennuskin vieraita varten. Tässä vierastalossa oli kaikki oikein mukavaa, mutta ei lainkaan liiallisen komeaa, vaan samalla yksinkertaista. — Se todisti meidän edistyneempien talonpoikiemme varallisuutta ja järjestyskykyä; ikävä vain, että saimme tutustua myöskin heidän riippumattomuushaluunsa ja ylpeyteensä. Sillä jotta heidän ei tarvitsisi omassa talossaan pitää ketään, joka häiritsisi heidän työtään ja jota heidän täytyisi palvella, he antoivat kaikenlaisten turhanpäisten verukkeiden nojalla kieltävän vastauksen pyyntöömme. Muuten he kohtelivat meitä erittäin kohteliaasti, eivät päästäneet meitä päivällisettä pois j.n.e. Samoin kävi, kun uudistimme yrityksemme parin muun rikkaan talonpojan luona. — Varsin alakuloisina me läksimme kirkonkylään löytääksemme pastorin avulla tyyssijan pitkän etsinnän jälkeen. Matka kulki jälleen vettä pitkin. Edellisenä päivänä olimme soutaneet aavemmilla selillä; mutta nyt kävi kulku koko ajan saarien lomitse ja hyvin kapeita salmia pitkin, jotka muistuttivat pikemmin jokea kuin järveä. Rannat ovat enimmäkseen korkeita kallioita, joilla kasvaa vain joitakuita mäntyjä; paikottain ne ovat suurenmoisia, mutta kokonaisuusvaikutus on kaikkea muuta kuin mieluisa; koko luonto on kuin kivettynyt, aivan hedelmätön ja eloton, sillä ani harvoin näkee ihmisasuntoja. Kun olimme saapuneet kirkonkylään, onnistui meidän vieläkin yhden onnistumattoman yrityksen jälkeen saada asunto Arvolan talossa. — Arvola sijaitsee mäellä, ja vain muutaman sadan askeleen leveä salmi erottaa sen kirkosta. Näköalaa ei oikeastaan voi sanoa kauniiksi, sillä vuoret ovat joko aivan syrjässä, meidän näköpiirimme ulkopuolella, tai kaukana taustalla, jossa seutu vähitellen muuttuu alavaksi. Paikkakunta on varsin asuttua, kirkko aika komea, mutta niinkuin enimmäkseen kaikki asutut seudut Suomessa kovin puuton; ei puutarhoja, ei varjostavia puita, vaan heti ikkunoiden alla varsin hyödylliset, mutta kaikkea muuta kuin esteettiset pellot, jotka näin yksinään tekevät kovin alastoman vaikutuksen. — Yksi suuri etu meidän nykyisellä olinpaikallamme on se, että posti kulkee aivan läheltä ohitsemme ja että me siis voimme olla huoleti kirjeistämme. — Kun minun piti Kivisalmessa antaa edellinen kirjeeni aivan irrallisena postinkuljettajalle, olin kovin peloissani sen puolesta; toivottavasti se on kuitenkin tullut perille. Meillä on täällä Arvolassa tilava, hyvä, eteläänpäin antava ja sen vuoksi näin lämpimällä säällä hiukan liian kuuma huone. Isäntäväkemme ovat erittäin kelvollisia, avuliaita ihmisiä; isännällä on ehtymätöntä huumoria ja hän laskettelee aina leikkiä; niinpiankuin hän astuu sisään, tulee hyvälle tuulelle; mutta sellainen kuin Hinkkolan vanha vaari ei hän sittenkään ole. — Mitä meidän ruumiilliseen hyvinvointiimme tulee, niin ei siinä ole mitään toivomisen varaa; ruoka on hyvää, samoin asuntokin; kävelyyn on meillä lähes 1/2 km pituinen kallio, joka koko syksyn pysyy loasta vapaana. Metsästysretkiin en aio tuhlata paljon aikaa; viime sunnuntaina ammuin kuitenkin lähistössä pyyn.
Opintojemmekin käy hyvin; me nousemme varhain ja päivän kuluessa teemme koko lailla työtä. Iltasin olen jo useamman kerran ollut tuvassa, olen lukenut siellä ääneen ja antanut väen kertoa itselleni. Eräs lähitienoolla asuva runolaulaja on luvannut myös käydä meitä tervehtimässä.
Säätyläisistä tunnemme tähän mennessä ainoastaan pastorin, joka on luvannut toimittaa kirjeemme ja lainata meille sanomalehtiä.
Tähän nyt lopetan pitkän epistolani ja pyydän teitä sanomaan sydämelliset terveiset sisarille; älkää unohtako liioin palvelijoita. Voikaa kaikki hyvin.
Teidän vanha Julius.
Rautalammilla, 3 p. lokakuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Meidän elämäntapamme, senjälkeen kuin viimeksi kirjoitin, ei ole suuresti muuttunut, ja se soveltuu meille aivan erinomaisesti. Muutamia tuttavuuksia olemme tehneet, vaikka yleensä olemme pikemmin niitä karttaneet kuin etsineet. Pastoriin me tutustuimme kaikkein ensiksi, sillä meidän täytyi pyytää häntä toimittamaan kirjeemme postiin. Hänen luonaan toinen meistä käy kerran viikossa, vie sinne kirjeet, ottaa tulleet vastaan ja lainaa häneltä Suomettaren, niin ettemme kokonaan sentään unohtaisi, että maailmaa riittää pitemmällekin "kuin pellon päähän" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], niinkuin sananlasku sanoo.
Sen lisäksi olemme tutustuneet erääseen Collan-nimiseen[38] perheeseen (isä, äiti ja noin 20-vuotias poika). Rouva Collan on papintytär oikeaan vanhan ajan malliin, jolloin pappila aina oli täynnä vieraita ja pidettiin suorastaan loukkauksena, jos matkustaja ajoi ohitse poikkeamatta taloon. Tätä vanhaa, piakkoin esihistoriallisiin traditsioneihin kuuluvaa tapaa seuraa Collanin perhe uskollisesti, ja meitä odotettiin jo kauan sitten taloon. Varsinkin vanha rouva, joka kaipasi kovin äskettäin Kuopion kouluun lähetettyjä nuorempia lapsiaan ja muisteli vielä niitä kolmea iloista ylioppilasta, jotka kesällä usein olivat käyneet heillä, oli kovin kärsimätön saadakseen nähdä meitä. Vihdoin hän lähetti meille sanan, että meidän välttämättä oli käytävä heillä. Me seurasimme kutsua viime sunnuntaina ja olimme tyytyväiset käyntiimme. Vanha herra on erittäin iloinen mies, kertoo hauskoja juttuja omasta ja muiden elämästä, vanha rouva, jonka koko olennosta säteilee sydämenhyvyyttä, tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän ei ole juuri koskaan käynyt pitäjänsä rajojen ulkopuolella ja tuntee yhtä vähän maailmaa ja ihmisiä kuin lapsi. Oli liikuttavaa kuulla hänen kertovan eräästä matkastaan Turkuun, miten pelottavaa hänestä oli olla niin monien vieraitten ihmisten parissa, jotka käytökseltään olivat kylmiä ja epäystävällisiä, monet vieläpä raakoja ja karkeita. Miten iloinen hän olikaan nähdessään jälleen tuttuja, ystävällisiä kasvoja ympärillään. — Minut valtaa aina niin erikoinen tunne, kun näen joitakin tuon patriarkaalisen, vieraanvaraisen polven viimeisiä edustajia, jotka pitävät kaikkia ihmisiä ikäänkuin veljinään. Minä käsitän, että yhä lisääntyvän sivistyksen, vilkkaamman liikeyhteyden ja uuden maailman aatteiden mukana tämän vanhan täytyy kadota, ja minä tiedän, että juuri veljeysaate näiden uusien pyrintöjen ja korkeamman sivistyksen välityksellä pääsee ylevämmällä tavalla ja paljoa suuremmassa mittakaavassa oikeuksiinsa — mutta sittenkään en voi voittaa haikeaa tunnetta, kun näen "the old merry Finland" [vanha, iloinen Suomi] vaipuvan hautaan!
Vielä on minun kerrottava teille käynnistä metsänhaltijain luona. Eräänä kauniina aamuna valtasi minut voittamaton halu saada jälleen samoilla metsässä, ja läksin samassa talossa asuvan metsästäjän kanssa liikkeelle. Me palasimme vasta myöhään illalla kotiin, mutta niinpä meillä oli metsästyslaukkumme täynnä pyitä. Pyiden houkuttelu on erittäin hauskaa metsästystä. Mutta paitsi sitä hauskuutta, jonka metsästäminen tuottaa, oli minulla tällä retkellä toinenkin huvitus. Seutu, jonka läpi me samoilimme, on hyvin vuorista, ja vuoret tavattoman louhikkaita. Ristin rastin kulkee syviä, kapeita onkaloita, joiden seinät enimmäkseen ovat äkkijyrkät. Muistelin useasti vuorikauriin pyytäjiä meidän kiivetessämme kallioita ylös. Vuorien huiput ovat havupuiden peitossa, onkaloissa sitä vastoin kasvaa lehtipuita, eikä vain tavallisia lajeja, vaan lehmuksia, vieläpä kuusamiakin. Sen johdosta näyttävät vuoret kaukaa katsoen hyvin kirjavilta, varsinkin kun syksy nyt on värittänyt lehdet keltaisiksi ja punaisiksi. — Se oli oikein tuollainen päivä, jota ei unohda, vaan joka elää uudelleen muistossa kauniina kuvina.