Teidän Julius.
Helsinki, 3 p. maaliskuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt olen onnellisesti täällä ja kerään parasta aikaa huonekalujani ja muita tavaroitani kokoon. Vasta huomenna toivon voivani alottaa lukuni.
Niinkuin olette nähneet edellisistä kirjeistäni, olen jo pitemmän aikaa ollut epätoivoissani sen johdosta, että suurimmalla ponnistuksellakaan tuskin voinen jossakin määrin kunniakkaasti suoriutua tutkinnostani. Tämä ajatus on kiusannut minua hirveästi ja käynyt yhä painostavammaksi mitä selvemmin huomasin, että aika on supistunut liian lyhyeksi. Nyt täytyy minun vihdoinkin rohkaista mieleni ja pyytää teitä, että sallisitte minun lykätä tutkintoni ensi syksyn alkuun. Minä annan teille pyhän lupauksen, että se on viimeinen lykkäys! Jumala tietää, että minä itse, enemmän kuin kukaan muu, toivon vihdoinkin saavani tämän kuorman hartioiltani; mutta ymmärrättehän myöskin, miten vaikea on alistua tutkittavaksi, jollei ole vakuutettu siitä, että voi siitä suoriutua oman ansionsa, eikä toisten armahduksen nojalla.
Toivoen, että onnelliset olot kotona saattavat teidät unohtamaan tämän pettyneen toiveen, lausun tällä kertaa teille jäähyväiset ja pyydän pikaista vastausta.
Teidän Julius.
Helsingissä, 12 p. maaliskuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Tuhannet kiitokset sydämellisistä kirjeistänne, jotka virkistivät minua aina sieluun saakka. Minun täytyy tunnustaa, että levottomalla jännityksellä odotin teidän vastaustanne ikävään ilmoitukseeni. Pelkäsin suuresti, että arvostelisitte ankarasti päätöstäni. Oikeastaan olisikin velvollisuuteni ollut kysyä ensin teidän mielipidettänne. Mutta osittain on asia sitä laatua, että oikeastaan vain itse voi olla neuvonantajansa. Osittain oli se sisällinen taistelu, jonka nostatti halu ratkaista asia niinpiankuin suinkin omaksi parhaakseni ja teidän tyydytykseksenne sekä toiselta puolen tunne, että muutamista osattavista pääsisin vain läpi livahtamalla, niin kiusallinen, että minun täytyi toivoa sen mitä pikimmin päättyvän. Älkää kuitenkaan luulko, että väärä kunnianhimo olisi ohjannut minua; käsi sydämellä voin vakuuttaa teille, että siitä en tiedä mitään. Mutta se seikka, niin kernaasti kuin haluaisinkin, estää minua suorittamasta tutkintoani, että minusta tuntuu aivan sietämättömältä vastaanottaa jotain ansiotta. Jos minulla olisi vain muutamia viikkoja vielä aikaa, niin olisin tyytyväinen. — Olen pahoillani, etten voi seurata neuvoanne, mutta se on todellakin mahdotonta. — Mitä ensi kesään tulee, niin ikävä kyllä en voine, niinkuin haluaisin, viettää sitä teidän seurassanne; aivan eristettynä ei minun kuitenkaan tarvitse olla. Koska olen tottunut varhain nousemaan, voin työskennellä jo varsin monta tuntia sinä aikana, jolloin teillä ei kuitenkaan olisi minusta mitään iloa. Tosin heinäkuun lopussa täytynee minun palata jälleen tänne saadakseni olla aivan häiritsemättä.