Helsingissä, 24 p. maaliskuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Juuri sain Emilien kirjeen, jossa hän kertoo teidän palanneen kotiin. Myöskin näen hämmästyksekseni, että hänen häänsä tulevat vietettäviksi jo kesäkuun 10 päivänä. Mikä vahinko, ettei niitä voida yhdistää teidän hopeahäihinne. Miten ihanaa, jos ne voisivat hiukan odottaa ja minä voisin kiirehtiä kandidaattitutkintoani.
Nyt minun pitäisi kai kertoa teille hiukan itsestäni ja elämästäni; mutta siitä on herttaisen vähän kerrottavaa. Onpa sentään ihmeellistä, miten jokin työ tai ajatus voi niin kokonaan kiinnittää ihmisen huomion, että kaikki muu joutuu syrjään. Niinpä olen siinä määrin syventynyt työhöni, että monen asian suhteen, joka muuten herätti mielenkiintoani, olen tullut suhteellisen välinpitämättömäksi. Kuitenkin vain tilapäisesti; kun kivi kerran putoaa sydämeltäni, niin tiedän, että kaikki, mikä on piiloutunut syvyyteen, kumpuaa taas esille. Nyt voin jossakin määrin kuvailla mielessäni, miten tuollainen kamarioppinut kirjatomussa kuivettuu eläväksi muumioksi. Jos tahtoo olla kokonainen ihminen, niin ei saa yksinomaan hautautua "suurten vainajien" pariin; sillä välin täytyy myöskin hyöriä elävien joukossa, vaikkapa nämä eivät olisikaan yhtä suuria.
Ennenkuin taaskin lausun teille hyvästit, täytyy minun pyytää, että äiti ottaisi huolehtiakseen hiukan rempallaan joutuneesta ulkonaisesta ihmisestäni. Rautalampelainen pesijätär on nimittäin suorittanut työnsä niin perinpohjaisesti, että luvalla sanoen alemmat "nimittämättömät" vähitellen ovat muuttuneet riivityksi nukaksi. Yksi ainoa pari on käyttökelpoinen; pian minun täytyy siis kuin Epaminondas istua kotona sillä välin kuin vaatteita pestään. Mutta koska tuollaisia vanhanaikuisia sankaritekoja ei meidän käytännöllisenä aikakautenamme enää ihailla, niin pyydän äidin mitä pikimmin lähettämään koko varavarastoni, jonka jätin kotiin. Terveisiä isoisälle ja sisarille.
Teidän Sansculotte'nne.
7 p. huhtikuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Kahtena viime viikkona en ole tehnyt yhtä ankarasti työtä kuin siihen saakka; sillä olin sittenkin hiukan väsynyt; mutta nyt alan uudelleen kerättyäni hiukan voimia.
Tänä aikana vietettiin täällä varsin soma juhla. Filologinen tiedekunta jakaa näet joka vuosi palkintoja runoteoksista tai novelleista y.m. Tänä vuonna kaksi ylioppilasta huomattiin kelvollisiksi palkittaviksi, toinen sai palkinnon alkuperäisestä runokokoelmasta, toinen Mooren "Irish melodies" — käännöksestä. Piakkoin on kulunut kolme vuotta siitä, kun viimeksi palkintoja jaettiin, jolloin Kaarlo Slöör tuli palkituksi. Viime vuosien kuluessa on ollut niin suuri puute runoilijoista, että tuntui oikein ilahduttavalta, kun jälleen joitakin on ilmestynyt. Kolmas nuori runoilija piti samassa tilaisuudessa erinomaisen kauniin puheen maisteri Ahlqvistille, joka vastikään on palannut kotiin kielitutkimusmatkoiltaan suomalaisten heimolaisten keskuudessa Venäjällä. Niinkuin tiedätte, on Castrén päässyt selville siitä, että suomalaisten kotipaikka oli Altain seuduilla. Sen johdosta lausui puhuja: Muutamia vuosia sitten juhlimme me Castrénin kotiintuloa, hänen, joka äärettömien vaarojen ja vaivojen takaa oli seurannut kansamme jälkiä aina sille seudulle saakka, missä sen kehto oli seisonut. Mutta hänet riistettiin pois työn äärestä ennenkuin se oli loppuun saatettu. Tämä työ on tärkeä Suomen kansalle. Samoinkuin yksityiselle ihmiselle on kansallekin itsensä tunteminen välttämätöntä, jos se tahtoo saada jotain suurta aikaan. Tällaisen itsetuntemisen saavuttamiseksi on tärkeätä tutustua kansan alkuperäiseen elämään, sellaisena kuin se esiintyy vieläkin heimolaisten parissa. Jos siis Suomen kansa kerran on saavuttava aseman kulttuurihistoriassa, niin on A. yksi niitä, jotka ansaitsevat meidän kiitostamme sen johdosta. Castrén löysi Suomen kansan kehdon; ettei sen hauta tule katoamaan aivan tietämättömiin, siitä A. on puolestaan pitänyt huolta. — Minun on mahdotonta tulkita tätä vain kerran kuultua puhetta runollisessa muodossaan. Mutta eikö jo yksin sen perusajatus ole kaunis? — Tämä puhe oli ruotsinkielinen, mutta useampia pidettiin myöskin suomeksi, ja eräässä juhlassa, joka vietettiin ennen Ahlqvistin kotiintuloa (minä en silloin vielä ollut täällä), olivat kaikki puheet, yhtä ainoaa lukuunottamatta, suomenkielisiä. Nähkääs, siten suomalainen elementti edistyy. Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä isoisälle ja sisarille.