Rytshkov muistelee,[132] että Tsheremissit muutamin paikoin, samoin kuin Wotjakit, pyhittivät puun oksia, joille antoivat nimen kuda-vadash s.o. kodinhaltija. Kuznetsov puhuu[133] erityisestä arkusta, jota pidettiin kätkettynä kudassa, se oli kodinhaltijan olopaikka.
Tshuvasseilla, kertoo Pallas,[134] oli joka talossa irih -niminen vitsakimppu, jossa oli viisitoista neljän jalan pituista varpua. He oli otettu orjantappura-pensaasta ja keskeltä sidottu niinikaistaleella, jonka päähän oli tinapalanen kiinnitetty. Tätä vitsakimppua säilytettiin sivurakennuksessa, jota pidettiin puhtaana, ja siinä sen näkyväisimmässä nurkassa.
Myös Mordvalaisilla näkyy olleen jonkunlaisia rakennuksia epäjumalanpalvelusta varten. Ainakin mainitsee Münch,[135] että vuosina 1743-1745 oli hävitetty jumalanhuoneita rukouspaikoilla metsissä.
* * * * *
Lappalaisista ei tiedetä, että heillä milloinkaan olisi ollut erityistä jumalanhuonetta. Mutta omassa kodassaan oli heillä[136] eroitettu paikka perällä, boassho, jota pidettiin pyhänä, niin että sinne ei nainen saanut mennä. Siellä pakanuuden loppuaikana oli noitarummun talletuspaikka, ennen luultavasti jumalankuvien.
Toisin Yhteissuomalaisilla. N.k. Tshudeista, Inkerikoista ja Karjalaisista Watjan viidenneskunnassa ja Käkisalmen läänissä valittaa v. 1534 Novgorodin arkkipiispa Makarij[137] katkerasti, että he yhä veivät uhria omain arpojainsa rukoushuoneisin. Hän sen vuoksi lähetti Ilja-nimisen munkin, joka hävitti mainitut rukoushuoneet, hakkasi maahan ja poltti (pyhät?) metsistöt sekä viskasi kivet (epäjumalan-kuvat?) veteen. Vanhoista ja keski-ikäisistä miehistä ja naisista ei kukaan ensin uskaltanut olla tässä hävitystyössä apuna; sillä he pelkäsivät kuoleman tulevan siitä seuraukseksi. Mutta kun he näkivät, ett'ei hävittäjille tullutkaan mitään vahinkoa, luopuivat he kokonaan taikauskostaan.
Oulujoen varrella Muhoksen pitäjässä, kertoo Ganander,[138] oli Kehkosen talo, jonka ensimmäiset asukkaat olivat tulleet Kantalahdelta Wenäjän-Karjalasta. Heillä oli keskellä pihaa ristiaitta. Joka kerta kun sen ohitse vietiin lapsi kirkolle kastettavaksi, piti siihen heittää uhri; muuten lapsi sai jonkun ruumiinvian. Poika- ja tyttölapsia varten oli eri ikkunat, joista viskattiin sisään hopeaa, tinaa, vaskirahaa y.m. Muudan sotamies kaatoi aitan jokeen. Talo, joka ennen oli ollut rikas, köyhtyi sen jälkeen peräti.
Virolaisilla, vakuuttaa Kreutzwald,[139] oli jokaisessa talossa tuohesta tai päreistä tehty, kannellinen vakka, joka oli Ukolle pyhitetty. Siinä pidettiin, paitsi kynttilänpäätä, pieniä rahoja ja ikään kuin nukelle tehtyjä vaatteita. Ukon-juhlan aattona katettiin aitassa pöytä ja nostettiin sille Ukon vakka. Sen ympärille ladottiin lihaa, voita, kalaa, leipää, suurimia, hunajaa ynnä muuta ruokaa. Muutama jyvä kutakin kylvösiementen lajia pantiin pieneen tuokkoseen, joka asetettiin vakan sisään ja jonka annettiin siinä olla kolmanteen päivään.
Weske[140] puhuu samantapaisesta vakasta, joka oli pyhälle Tõnnille eli Tõniselie (= Antonius) omistettu. Sitä säilytettiin tavallisesti aitan nurkassa ja siihen uhrattiin uutiset viljasta, oluesta, teuraslihoista, kankaista y.m. Itse Tõnniä, joka oli kodinhaltija, siinä kuvasi vahakynttilän palanen. Pärnunmaalla Wändran pitäjässä oli vielä tämän vuosisadan alkupuolella Tõnnin vakkoja joka kylässä. Ylin ja arvokkain Tõnn oli sillä, jolla oli vanhin vahakynttilä vakassaan, hänen luokseen oli muitten Tõnnin omistajain tapana kokoontua.
Missä paikassa Suomalaisten Ukon-vakka pidettiin, ei löydy mainittuna. Agricola ilmoittaa ainoasti, että se haettiin esille Ukon-juhlaan kevätkylvön aikana. Luultavaa kuitenkin on, että se on ollut läheisessä yhteydessä niiden uhriaittojen kanssa, joista meilläkin on säilynyt muutamia muistoja.