Eräässä Antti Lizeliusen käsikirjoituksessa vuoden 1775 vaiheilta, josta J. Sjöros on julkaissut otteen kertomuksessaan Mynämäen kihlakunnasta,[141] sanotaan kotohaltijoille pyhitetyn erityisiä huoneita sekä perhekunnissa että kyläkunnissa.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoelmissa on semmoisista pari muistiinpanoa aivan uusimmalta ajalta. Suomenniemellä Karhun talossa[142] on aittarakennus, jonka sanotaan olevan vuosisatoja vanhan ja jo seitsemästi muutetun. Se on merkillinen pienuudestaan; ei ole kolmea kyynärää pitempi, eikä niinkään korkea, ja kuitenkin on siihen mahtunut seitsemän eri hinkaloa, joiden seinämien sijat vielä selvästi näkyvät ulkoseinissä. Aitan keskellä on seisonut ontelo honka, jonka sijan vielä eroittaa kattolaudoissa. Hongan kupeissa sanotaan olleen useita reikiä; kun eloa korjattiin tai muuta riistaa saatiin, niin uhrattiin aina esikoiset näihin reikiin, hongan sisällä asuville jumalille. Ovenkin pienuus, kyynärä neliöön, panee ajattelemaan, ovatko sen aikuiset vuodentarpeet olleet niin vähäiset, että ovat mahtuneet moiseen hökkeliin, vai onko se rakennettu yksin-omaan jumalia varten.
Wiitasaarella Niinilahden kylässä[143] kuuluu olleen kaksi uhriaittaa, joissa pidettiin ruokaa näkymättömille hengille. Niihin vietiin ensimmäiset viljoista ja kaikista tuloksista. Mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Yksin niitä ei kukaan uskaltanut lähestyä, vaan piti useamman miehen kerrallaan mennä.
Tässä on siis kuitenkin Suomen suvussa jonkinlainen temppelin alku, jos kohta huono ja halpa. Yhteiset jumalanhuoneet, niinkuin ugrilaisista ja votjakkilaisista selvästi näemme, ovat ainoasti luonnollinen kehitys alkuperäisimmästä jumalanpalveluksesta omassa kodassa. Samantapaisia uhriaittoja kuin Ostjakeilla, sekä yksityisiä että yhteisiä, on Castrénin mukaan[144] myös Samojedeilla. Mutta muilla uralaltailaisilla kansoilla Siperiassa ei ole mitään vakinaisia rakennuksia pakanallista jumalanpalvelustansa varten. Buddhan-uskoon kääntyneitten ennen mainitut datsanit eivät tietysti tässä kohden voi tulla lukuun. Jos viimein palaamme naapurikansojemme jumalanhuoneisin, niin huomaamme helposti, että niiden komeus on vierasta, lainattua. Kaikista liettualais-slaavilaisista kansoista olivat Itämeren Slaavilaiset ainoat, joilla oli oikeita temppeleitä. Nekin olivat myöhäisiä, länsimaisen sivistyksen vaikutuksesta syntyneitä. Sama lienee ollut laita niiden harvojen germanilaisten temppelien, joista meillä on tietoa. Upsalan pyhä lehto ja pyhä lähde, jonka luona kasvoi alati viheröitsevä puu, nähtävästi edustivat vanhempaa uhripaikan muotoa, joka uudemman temppelirakennuksen ohella oli säilynyt.
Toinen Luku.
Epäjumalan-kuvat.
Pitkän ajan on ihmiskunta tarvinnut, ennen kuin on voinut kohota puhtaan hengen käsitykseen; mielellään on se tahtonut tehdä itselleen silmin nähtävän, käsin koeteltavan kuvan palvelemastansa jumaluudesta. Ensi aluksi se on ollut näkevinänsä sen valmiissa luonnon luomissa kappaleissa semmoisenaan, jotka jollakin ulkomuotonsa eriskummallisuudella vetivät huomion puoleensa. Myöhemmin ruvettiin muodostamaan kuolleesta luonnosta saatuja aineksia eläväin olentoin, elukkain ja varsinkin ihmisten muodon mukaisiksi kuviksi. Ylin aste tällä edistyskannalla ovat Pheidiaan marmoriset kuvapatsaat, Kreikan pakanallisen taiteen ihmetyöt.
Suurimmalle osalle ainakin Siperian pakanoista nuot luontaiset tai ihmiskäden muodostamat kuvat semmoisenaan olivat ja ovat jumalia. He luulevat niiden voivan auttaa heitä heidän tarpeissaan, jonka tähden niitä koettavat hyvittää uhreilla; ja jos yhtähyvin ei tule apua, rankaisevat he sitä huolimattomuutta tai taitamattomuutta.
Ostjakeista mainitsee Pallas,[145] että he vahingon sattuessa viskasivat maahan ja särkivät kotijumalansa. Novitskij[146] ja J.B. Müller[147] kertovat, että he semmoisissa tapauksissa, esim. jos kalastus ei ota menestyäkseen, piiskasivat epäjumalan-kuvaa, riisuivat sen paljaaksi, sitoivat nuoran kaulaan ja laahasivat likaiseen kuoppaan, jossa pitivät sille aika nuhdesaarnan. "Varmaan olet nukkunut, ett'et ole kuullut rukouksiamme", sanoivat he, "tai olet liian vanha jumalan virkaa enää kunnolla toimittamaan. Esi-isille kyllä teit hyvää, mutta nyt olet laiska tai kykenemätön". Siinä kuopassa jumala parkaa pidettiin, siksi kun taas kaloja rupesi tulemaan, jolloin kohta ottivat hänet jälleen ylös, pyyhkivät puhtaaksi, pukivat vaatteet päälle, veivät entiselle kunniapaikalle ja voitelivat suuta rasvalla. Regulyn mukaan[148] Wogulit luulivat puisen epäjumalan-kuvan kuolevan, kun se mätänee. Ainoasti harvassa sanoo Castrén [149] tavanneensa semmoisia, jotka käsittivät kuvat pelkästänsä henkisten haltijain asunnoksi; ne olivat sitten muita viisaampia noitia.
* * * * *