Luontaisten epäjumalan-kuvain palveluksesta tavattiin ja tavataan osaksi vieläkin kyllin esimerkkejä ural-altailaisessa sukukunnassa. Georgi[150] sanoo kaikkein Siperian kansojen palvelleen myös kallioita ja puita. Castrén,[151] nojautuen vanhoihin matkakertomuksiin, väittää samaa Mongoleista ja Tatareista. Minusinskin Tatarit valitsivat etupäässä semmoisia kallioita, joissa oli muinais-aikuisia kirjoituksia ja piirustuksia. Puista he erittäin pitivät pyhänä Saksan kuusta. Samojedeilla oli tämän vuosisadan alussa Waigats-saarella useita kuuluisia epäjumalia, joista yksi oli paljas kallio, toinen suuri kivi, ja muutenkin sama kansa palveli eriskummallisia kallioita ja kiviä, missä niitä näki.

Jos nyt käännymme omaan sukuumme, saamme monelta haaralta[152] sen tiedon, että Ostjakit ja Wogulit osoittivat jumalallista kunniaa korkeille vuorille ja kallioille, erittäin niille, joilla on suippuinen pää, samaan tapaan kuin tehdyilläkin jumalilla.

Lappalaisilla, sanoo Friis,[153] olivat kiviset jumalat suureksi osaksi vakinaisia, pystyisiä, eriskummallisen näköisiä kallioita, jotka kohosivat huomiota nostavissa paikoissa. Luonnon muodostamia olivat myös irtonaiset kivijumalat. Ne olivat vaan oudonnäköisiä, suuria kivimöhkäleitä, jotka Lappalaiset olivat sattuneet löytämään kosken tai meren rannalta ja nostaneet pystyyn löytökohdalle taikkapa kuljettaneet muualle, ennestään jo tunnetulle pyhälle paikalle.

Kreutzwaldin mukaan[154] kuuluu Wirolaisilla olleen pitkulaisia harmaan kiven lohkareita, jotka seisoivat pystyssä pyhissä lehdoissa ja pyhillä mäillä ja joita pidettiin suuressa arvossa. Kristin-uskon päästyä voitolle, niin kansa muistelee, nämät kivimalit eli malit kaivettiin maahan tai upotettiin jokiin ja järviin, ett'eivät kristityt saisi niitä saastuttaa. Muutamat ovat kenties kuitenkin saaneet pysyä paikoillaan, jos Kreutzwald on oikeassa arvellessaan, että niin sanotut neitsi-kivid, joita siellä täällä nähdään, ovat entisiä, neitsyt Maarian nimelle muutetuita epäjumalia. Kreutzwald suuresti vaivaa päätänsä, saadakseen Keltin kielen ja muun avulla selvän mal -sanan merkityksestä. Toden teolla selviää se pulma kuitenkin aivan helposti, kun kivimal sanan oikein jakaa: kiv-imal (= kivijumala, Lapiksi: goedge-ibmel; vrt. virol. aitümal = auta jumala). Mal on sitten vaan, kun merkitys on unohtunut, eronnut yhdistyksestään.

Luontaisiksi, irtonaisiksi kivijumaliksi voi myös selittää ne kivet, joita ennen mainittu Ilja-niminen munkki v. 1534 löysi Inkerin ja Käkisalmen läänin pyhissä metsistöissä ja viskasi veteen.[155] Mutta yhtä hyvin ne ovat voineet olla uhrikiviä. Eroitus kivialttarin ja kivisen jumalankuvan välillä ei tällä kehitys-asteella ole kovin suuri. Lappalaiset, niinkuin olemme nähneet,[156] joskus käyttävät samaa kiveä molempiin tarkoituksiin. On siis varsin mahdollista, että useassa suomalaisessa uhrikivessä piilee entinen epäjumala, samoin kuin monta pyhistä vuoristamme on aikoinaan jumalana palveltu. Mainittakoon tässä muutama pieni Herbersteinin kirjaan[157] otettu tieto v. 1496 tehdystä matkasta Arkangelista Köpenhaminaan. Laiva oli seisahtunut Turjan saarennon itäisimmän kulman Svjatoj wosin eli Pyhänniemen[158] kohdalle vastatuulen tähden. Laivuri arveli silloin, ett'ei siitä paikasta pääse uhria antamatta; mutta matkalaiset kielsivät sen pakanallisen menon. Neljä päivää oltiin nyt siinä liikkumatta, ja kun viimein tuuli kääntyi, ilmoitti laivuri kuitenkin salaa käyneensä kalliolla ja uhranneensa sille voilla sekoitettuja kaurajauhoja. Hyvin luultavasti oli se laivuri Karjalainen, koska tämä kansa silloin vielä asusti pitkin Walkeanmeren läntisiä rannikoita ja oli tunnettu rohkeiksi merenkulkijoiksi. Mutta itse Pyhänniemen kallio varmaan oli lappalainen basse, kun ei sillä puolella koskaan ole asunut muuta kansaa.[159]

Vielä vaikeampi on päättää, milloin pyhänä pidetty puu edustaa jumaluus-olentoa ja milloin se on ainoasti hänen asuntonansa. Kuvaa ja paikkaa ei tässä mikään ulkonaisesti eroita. Vasta sitten kun ihmiskäsi on pyhään puuhun koskenut, käy selväksi, mitä sillä on tarkoitettu. Pallas kertoo[160] Ostjakkein ennen pitäneen monessa paikassa puita, joita palvelivat ja joihin ripustivat turkiksia ja uhrieläinten nahkoja. Mutta kun ohitsekulkevat kasakat niitä olivat ruvenneet ryöstämään, kaasivat he puut ja hakkasivat pölkyiksi, vieden ne uudelleen koristettuina turvallisempiin paikkoihin. Gondatti[161] mainitsee Woguleista, että he usein leikkasivat epäjumalan-kuvansa kasvavaan puuhun. Ennen mainitun oksakimpun votjakkilaisen kualan nurkkalaudalla sanoo Rytshkov[162] olleen niin pyhän, ett'ei hänen sallittu tulla lähellekään, ja lisää, että oksat siihen otettiin pitämyspetäjästä, jonka esivanhemmat olivat aikoinaan itselleen valinneet metsässä ja jolla samoin kuin oksilla oli nimenä modor. Lappalaisten puujumalat, niinkuin edempänä saamme nähdä, olivat juuriltaan irti kiskottuja tai kiintonaisiakin puunkantoja, joille oli tavallisesti vaan vähän pään muotoa annettu. Pohjoissuomessa muistelee Castrén[163] löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Wiitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa[164] tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.

* * * * *

Käsin tehdyt jumalat ovat kahta laatua: yksityiset, omassa kodissa palveltavat taikka suuremman yhteiskunnan, jopa koko kansan omat. Altailaisilla kansoilla nähdään enimmiten ainoasti edellisiä. Ne ovat tavallisesti tehdyt lampaan nahasta, huovasta tai tilkuista nuken muotoon, hauleja tai lasihelmiä silminä, ja toisinaan puetut noidan tapaan, toisinaan paljaat. Harvemmassa on puisia. Samojedeista, jotka ovat meitä lähin vieras suku, kertoo Castrén myös,[165] että he etupäässä palvelevat yksityisiä tai perheellisiä epäjumalan kuvia, osaksi luontaisia, osaksi ihmiskäden muodostamia. Edelliset ovat varsinkin eriskummallisia kiviä, joissa on oltu havaitsevinaan jotain ihmisenpään tapaista. Ihmiskädellä tehdyt ovat puusta, pää suippuiseksi veistetty, ja ihmiskasvot niihin piirretyt. Kotijumalina käytetyt ovat tavallisessa Samojedin puvussa, vaan koristetut koreilla vöillä, kirjavilla nauhoilla y.m. Kun heille uhrataan, asetetaan ne erinäiseen teltan osastoon; muuten talletetaan ne eri reessä. Näin on laita läntisillä eli Jurak-Samojedeilla. Itäinen eli Tavgy-heimo puolestaan ei koskaan käytä luontaisia kappaleita semmoisenaan, vaan kuvan pitää olla noidan tekemä. Se on ihmisen muotoon kääritty oravan, kärpän tai muun elävän nahka, jonka päälle sitten on Samojedin vaatteet puettu.

Ostjakkein kotijumalat ovat pääasiallisesti samanlaiset kuin Samojedein, niinkuin molemmat kansat muutenkin ovat paljon vaikuttaneet toisiinsa.[166] Usein ne ovat oudonnäköisiä pikkuisia kiviä tai muita eriskummallisia esineitä, esim. Wenäläisiltä ostettuja loistavia rasioita, joita koristavat vaskirenkailla, pelimerkeillä, muilla metallihelyillä sekä nauhoilla.[167] Yleisimmät ovat kuitenkin puiset nuket, joiden pää on suippuinen ja siihen ihmiskasvot piirretyt. Ruumis on täydellisessä ostjakkipuvussa, joka vielä on nauhoilla sekä helyillä koristettu. Tämä puku voi olla monenkertainen, riippuen siitä kuinka monta lupausta on aikojen kuluessa kuvalle tehty. Usein on koko nukke ainoasti paksu mytty, täynnä uhriksi tuotuja verkoja ja turkiksia. Kasvoina on siinä tavallisesti joku metallilevy. Kotijumalain paikka on jurtan arvokkaimmassa nurkassa,[168] matkalla ja pienemmilläkin retkillä niitä kuljetetaan erinäisessä reessä. Jokaisella heistä on eri toimensa: mitkä hoitavat poroja, mitkä hyvää kalastusta ja metsästystä, terveyttä ja avio-onnea. Tarpeen mukaan ne sen vuoksi myös asetetaan laitumelle tai metsästys- ja kalastuspaikkaan.

Woguleinkin kotijumalat ovat osaksi Syrjänein ja Wenäläisten kaupittelemia lastenleluja, osaksi omatekoisia puisia nukkeja, silmät lasihelmistä tai hauleista. Niitä on jokaisella perheellä erityisessä vakkasessa.[169]