Ostjakeilla on yleisesti myös yhteisiä, koko heimokunnan omaisia epäjumalan-kuvia, jotka aina heimon varojen mukaan ovat enemmän tai vähemmän koristetut, mutta yleensä paljoa rikkaammin kuin yksityiset. Nyt ne seisovat salaisissa paikoissa metsissä, Wenäläisten pelosta, muinoin myös aivan julkisilla paikoilla.
Yksinkertaisinta lajia oli se jumalaisseurue, jonka Castrén näki ennenmainitussa pyhässä lehdossa.[186] Niitä oli seitsemän alastonta puupölkkyä, suurimmat noin 1 1/2 kyynärän pituiset, pienimmät ei puoltakaan sen vertaa. Ne seisoivat paljaan taivaan alla, jokainen eri puun juurella. Castrénin syrjäniläiset oppaat vakuuttivat näiden jumalankuvien olevan heimon yhteisiä, arvattavasti jonkun peräti köyhän heimon.
Ne, joista Pallas kertoo, olivat Ostjakkein pääjumalia. Edellä kuvattu pyhä paikka,[187] jossa ne v. 1771 vielä seisoivat, oli 70 virstan päässä Obdorskin kaupungista Ob-lahden länsirannalla liki Woksarkan jurttia. Toinen oli miehen, toinen vaimon vaatteissa. Puvut olivat kalliit, verasta ja turkiksista, joihin oli ommeltu vaskisia sekä rautapeltisiä eläinten kuvia; pään koristeina olivat hopeaseppeleet. Miehen kuvan viereisessä puussa riippui jousi ja viini täynnä nuolia. Kumpaisellakin oli pikku majansa puun tyvellä.
Viime vuosisadan alkupuolella, Novitskin[188] ja Müllerin[189] mukaan, oli Ostjakeilla kolme kaikkia muita enemmän arvossa pidettyä epäjumalaa. Kaksi seisoi yhdessä Bjelogorin jurttien kohdalla. Toinen niistä, joka oli nimetön, näkyy olleen erittäin kuuluisa; hänen luokseen juostiin kaikessa hädässä. Sitä he eivät saaneet enää nähdä, koska se Wenäläisten uhkaaman hävityksen tähden oli annettu Kondan Wogulien haltuun. Mutta Müllerille kerrottiin, että se oli puusta, pää ympyriäinen, vartalo puettu punaiseen verkaan, joka oli ripustettu täyteen kirjavia riepuja ja kalkkareita; lakki oli päärmätty kalliilla mustan ketun nahalla. Toinen, joka oli seisonut vieressä samassa rakennuksessa, oli vaskesta valettu hanhi, siivet levällään. Sille oli tehty pesä erilaisimmista veroista, palttinoista ja turkiksista. Vesilintujen pyynnin aikana tuotiin tälle hanhelle uhreja tai luvattiin saaliista rasvaa osaksi. Kolmas pääjumala, jonka nimi Wenäjäksi annetun selityksen mukaan oli Starik Obskij s.o. Obin ukko, seisoi ajoittain vastapäätä Samarovan kylää Ob-joen varrella. Paitsi sitä oli hänellä toinenkin asunto siinä, missä Irtysh Ob-jokeen laskee; kumpaisessakin paikassa oli hänellä oma mökkinsä. Aina kolmen vuoden kuluttua vietiin hän juhlallisesti erinäisellä veneellä toiseen näistä paikoista. Tämäkin jumala oli puusta, mutta kasvoista pisti ulos pitkä rautapellillä päällystetty kärsä, jolla hänen luultiin vetävän kalat merestä Ob-joen vesille. Päässä oli hänellä pienet sarvet, silmät olivat lasihelmistä. Hän oli monenkertaisesti puettu, päällimmäisenä peitti hänen vartaloansa purpurainen vaate, johon oli kiinnitetty kultainen rintalevy. Vieressä maassa oli hänen rautapaitansa, hänen keihäänsä, jousensa ynnä muut aseensa. Jäidenlähdön aikana oli tapana uhrata hänelle ja rukoilla menestystä silloin alkavaan kalastukseen. Jos se hyvin onnistui, tuotiin sitten taas esikoiset saaliista, erittäin njelma -kalasta, jolloin kuitenkin uhraajat itse söivät kalat, ainoasti rasvaten jumalansa suuta.
Kuuluisin kaikista Ostjakkein epäjumalista oli epäilemättä se, joka 1500-luvun maantieteellisissä kuvaelmissa ja karttateoksissa kummittelee. Aikaisin kertomus siitä on Miechovin vuodelta 1517. Wjatkan maan takana Skythiaan mennessä seisoo suuri epäjumalan-kuva, nimeltä Zlota baba eli kultainen ämmä. Sen lähitienoilla ei kukaan uskalla metsästää toimittamatta uhria; jolla ei ole muuta annettavaa, heittää turkiksen tai ainakin karvan omasta turkistansa uhripaikalle ja kulkee syvällä kumarruksella ohitse. Ensimmäinen kuva siitä löytyy erään Danzigista kotoisin olevan Anton Wiedin kartalla, joka on vuosien 1537-41 vaiheilta. Siinä seisoo Ob-joen suulla nainen lapsi sylissä, jonka yläpuolelle on piirretty venäläisillä kirjaimilla Zolotaja baba. Herbersteinin v. 1556 painetussa kirjassa[190] mainitaan tällä naisella olleen vielä toinen lapsi vieressään, jota luultiin hänen sylissä olevan poikansa pojaksi. Semmoisena hän kuvataankin englantilaisen Anton Jenkinsonin kartalla, joka on vuodelta 1562, mutta Herbersteinin omalla hän esiintyy ainoasti keihäs kädessä. Guagnino,[191] joka kirjoitti v. 1578, väittää kuvan olleen kivestä hakatun. Sitä pitivät Ostjakit ja Wogulit ynnä muut läheiset kansat suuressa kunniassa. He uhrasivat sille kallis-arvoisia nahkoja, esim. soopelin, ja voitelivat parasten porojen verellä sen suuta ja silmiä. Sillä aikaa kuin uhripappi kysyi epäjumalan neuvoa, kansa söi uhrattujen elukkain lihoja ja sisälmyksiä raa'altansa.
Kuvan venäläinen nimitys osoittaa selvästi, mistä lähteistä ulkomaalaiset oppineet ovat tietonsa ammentaneet. Zolotaja baba löytyykin mainittuna venäläisissä aikakirjoissa Permiläisten apostolin pyhän Tapanin kuoleman johdosta, joka sattui vuodelle 1396.[192] Sanoista "kultainen ämmä" pitäisi seurata, että tämä epäjumala oli naispuolta,[193] mutta vaikka Ostjakeilla myös löytyy semmoisia, on kuitenkin luultavampi, että tässä on kielellinen erehdys, niin sanottu kansan johdannainen eli etymologia, joka tahtoo kuullut vieraat nimet muuttaa omassa kielessä ymmärrettäviksi sanoiksi. Reguly näet sanoo Wogulien nimittävän epäjumalankuviansa pubiksi, pobiksi ja bobiksi. Tuota suurta epäjumalaa Ob-joen suulla on arvattavasti mainittu Wenäläisille kultaisen babin s.o. kuvan nimellä, ja nämät ovat sen väärin ymmärtäneet. Kultaisuus tarkoittanee, että se oli vaskinen. Luultavasti se oli samanlainen kuin se, jonka Castrén mainitsee Ostjak-Samojedeilla ja joka oli saatu buddhalaisilta Mongoleilta. Buddhaa, näet, kuuluu usein kuvattavan istuvaksi, joku opetuslapsi vieressään.
Kuitenkin jo Witsen selittää,[194] ett'ei tämä yli muiden kuuluisa epäjumala ollutkaan käsin tehty, vaan luonnon muodostama kallio Ob-joen suulla, joka ainoasti näytti siltä kuin olisi ollut nainen lapsi sylissä. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että jos se oli kivestä, se ei voinut olla käsin tehty, sillä kivisiä veistokuvia ei ole tavattu yhdelläkään suomensukuisella kansalla. Pallaselle[195] tosin kerrottiin Woguleilla ennen olleen nuoren hirven näköisen kuvan, joka oli kömpelösti kivestä hakattu. Se seisoi Sosva-joen rannalla erään kylän vieressä ja sen suojaksi oli eri jurtta rakennettu. Kaukaa tultiin sille uhraamaan ja metsästys-onnea rukoilemaan. Mutta Georgi[196] mainitsee yhtäläisen kiintonaisen kallion Losva-joella ja Reguly[197] puhuu ainosti luontaisista kivimuodostuksista puusta veistettyjen rinnalla.
Metalliset jumalankuvat ovat Woguleillakin täysin todistetut. Sosvan ja Losvan välisessä korvessa, kertoo Pallas,[198] olivat kullankaivannon paikkojen etsijät löytäneet pitkän kuusen juurella vaskesta valetun miehen kuvan, keihäs kädessä. Samaa vakuuttaa myös Georgi.[199]
Permiläis-heimossa eivät tätä nykyä pakanallisetkaan Wotjakit palvele mitään epäjumalan-kuvia pyhissä lehdoissaan, eivätkä he edes enää muista semmoisia olleen heillä.[200] Meillä on kuitenkin Skandinavein kertomuksissa[201] ja pyhän Tapanin elämäkerrassa[202] epäilemättömiä todistuksia. Ne puusta veistetyt epäjumalan-kuvat, joita jälkimmäisen mainitaan löytäneen metsissä, teiden risteyksissä ynnä muualla, olivat kooltaan hyvin erilaisia: suuria, keskinkertaisia ja pieniä. Samassa määrin vaihteli heidän maineensakin. Toiset olivat vähässä arvossa ja harvojen palveltavia, toisia pitivät kunniassa monet pitäjät. Muutamat olivat niin kuuluisat, että niille käytiin uhraamassa kolmen, neljän, jopa seitsemän päivän matkan päästä. Jotakin todistaa myös tällä puolen Uralia Perman läänissä asuvain Wogulein vielä viime vuosisadalla säilyttämä tapa pitää uhrilehdossa piiloitettuna pieni, punaisiin riepuihin kääritty nukke, joka toimituksen ajaksi otettiin esille,[203] siihen katsoen mitä edempänä tulemme havaitsemaan heidän pyhistä menoistaan.
Ainoasti Wolgan Suomalaisista puuttuu pieninkin jälki yhteisten epäjumalan-kuvien käyttämisestä. Syynä ei voi olla mikään muu, kuin tuo meille jo arabialaisten tietojen kautta säilynyt, että kristin-, muhamedin- ja juutalais-uskonto kaikki kolme jo olivat kahdeksannesta vuosisadasta asti saaneet jonkun jalansijan Wolgan varrella. Ne eivät tosin olleet kyenneet poistamaan pakanuutta, vaan luonnollista oli, että ne kumminkin etupäässä hävittivät sen enimmin loukkaavat ja silmäänpistävät ilmaumukset.