Pietari sanoi: "nurmi (selitetty: käärme) puri." Maaria kysyi: "tuliko veri?" Jeesus sanoi: "se parani jo!"
Suureksi osaksi länsisuomalaiset loitsut ovat kuitenkin jo pukeutuneet runomittaan. Tämä muodollinen itsenäisyys germanilaisiin ja lähinnä ruotsalaisiin esikuviin nähden ei ole ollut vaikuttamatta sisällykseen. Yksin kerto, joka loitsurunojen levitessä Savoon ja Karjalaan, vähitellen pääsi täyteen valtaan, teki ne kahta vertaa alkuperäistä pitemmiksi. Mutta enimmin ne saivat lisiä epillisistä runoista, jotka Wirosta Inkerin kautta kulkeutuneina niihin yhtyivät itä-Suomessa. Siten liittyivät pistoksen ja voiteen lukuihin runot isosta tammesta ja isosta härästä, puun loukkaamissa käytettyihin sanoihin Sampsa Pellervoisen laulua palanen, raudan manaukseen kultaneidon taonnasta Ilmarisen seppyys j.n.e. Semmoisia sekamuodostuksia ovat hyvin monet n.k. syntyrunoista.
Vastaisen loitsurunojen tutkimuksen tehtävänä on eroittaa pakanalliset ja kristilliset ainekset toisistaan. Silloin on epäilemättä osoittautuva, ett'eivät jälkimmäiset aina ole myöhempiä, edellisten sijalle tulleita, niinkuin tähän asti on yleensä oletettu, vaan että useissa, kukaties useimmissa tapauksissa on käynyt päinvastoin. Ne tarulliset nimet ja kuvat, jotka itäsuomalaisille loitsuille antavat niin vanhan-aikaisen ulkonäön, ovat viimeksi kuluneella ja vielä tällä vuosisadalla pikemmin olleet lisääntymässä kuin vähenemässä.[361] Varmaa ainakin on, että se aate, joka kannattaa koko loitsurunouttamme ja kohottaa suomalaisen noidan korkeammalle kaikkia hänen sukuveljiään, usko sanan sisälliseen voimaan, ja nimen-omaan Herran Sanan, ei olo pakanuuden-aikuinen.
Neljäs luku.
Uhrimenot.
Yhtä suurta yhtäläisyyttä kuin mitä pyhiin paikkoihin, epäjumalankuviin ja noidan virkaan tulee, emme voi nähdä uhrimenoissa. Luonnollisista syistä on erilainen kehitys ja vieras vaikutus enemmän nähtävä tässä jumalanpalveluksen osassa.
Yleistä näkyy olevan kaikissa suomalaisissa kansoissa, että yksityiset uhrit kukin isäntä tai emäntä itse toimittaa. Niissä tuodaan kotoisille jumalille pienempiä antimia, niinkuin vähäarvoisia rahoja, pienten eläväin nahkoja, lintuja, linnun munia ja höyheniä, kaloja, voita, maitoa, olutta, mettä, hunajaa, suurimia ja leivoksia y.m. Menot ovat yksinkertaiset ja mutkattomat.
Mutta kun asia koskee kokonaista heimoa tai kansaa, tai kun yksityistäkin suurempi vahinko on kohdannut tai suurempi vaara uhkaa, on uhri juhlallisemmin toimitettava. Silloin, niinkuin jo tiedämme, on noidan tai uhripapin apu tarpeellinen, silloin myös ovat suuremmat uhrit välttämättömät ja menot moninaisemmat. Yleiskatsauksen helpoittamiseksi esitän ne kokonaiskuvissa eri kansoja myöten.
Ostjakkein yhteisestä jumalanpalveluksesta ei löydy ainoatakaan kuvausta uudemmalta ajalta. Mutta viime vuosisadan matkailijain kertomukset[362] ovat siksi tarkat ja seikkaperäiset, että niistä voi saada jotenkin selvän käsityksen uhrauksen menosta. Noidan määräämällä ajalla kokoontuvat uhraajat pyhään lehtoon ja asettautuvat piiriin epäjumalankuvan, noidan ja uhriksi tuodun poron ympäri. Noita, joka on vastaanottanut elukan ja sitonut sen etujalat tai kaikki neljä jalkaa yhteen, osoittaa jumalalle uhria ja huutaa täyttä kurkkua, mitä olisi tarvis ja miksi uhri toimitetaan; kaikki läsnäolevat kertovat hänen sanojaan. Vastapäätä noitaa seisoo mies keihäs ojennettuna ja toinen viritetyin jousin, kolmannella, joka on asettunut elukan eteen, on kirves varalla. Kun noita rukouksensa tai laulunsa lopetettuaan ottaa kirveen käteensä ja antaa merkin elukkaa päähän lyömällä, ampuja lennättää siihen nuolen, toinen vielä lähettää perässä peitsensä. Vähissä hengissä elukka laahataan kolme kertaa epäjumalan kuvan ympäri, sitten vasta isketään veitsi sydämeen. Veret lasketaan pyhiin astioihin; niistä osa pirskoitetaan jurtille, jos semmoisia on likellä, osan juovat uhraajat ja tähteet voidellaan epäjumalan suun ympäri. Nahka pään, jalkojen ja hännän kanssa ripustetaan johonkuhun läheiseen puuhun. Lihat keitetään ja syödään, jota tehdessä riemullisesti mellastetaan ja lauletaan rivoja lauluja. Syönnin jälkeen voidellaan kuvan suu rasvalla. Lopuksi saatetaan jumala, jonka ajatellaan ottaneen osaa ateriaan, takaisin taivaasensa kepeillä hosuen ilmaa ja huutaen täyttä kurkkua, ikään kuin pyytäen, että hän suvaitsisi tyytyä antimiin. Ruuan ja juomien tähteet viedään kotiin tuomisiksi vaimoille ja lapsille, jotka eivät ole saaneet olla juhlassa osalliset. Myös naapurit kutsutaan noihin rääpijäisiin. Samoin kotijumalatkin saavat suunsa rasvatuksi.
Tämmöisiin suuriin uhrajaisiin toivat Ostjakit muinoin koko laumoja porojansa; välistä eivät säästäneet edes niin monta, että riitti heille vetojuhdiksi kotimatkaa varten. Rikas Ostjakki piti häpeänä, jos ei tuonut enempää kuin 8-10 poroa. Kun asia oli oikein tärkeä, vaara oikein suuri, oli noita määrännyt hevosen uhrattavaksi, joka oli vaikea ja kallis asia, koska Ostjakeilla itsellään ei ollut näitä elukoita. Se oli ostettava naapurina olevilta Tatareilta, jotka viekkaat kauppiaat kyllä osasivat tilaisuudesta ottaa vaarin ja kiskoa summattoman hinnan. Sanotaan pienen Ostjakki-heimon kokonaan köyhtyneen, kun kerta täytyi semmoinen suuri uhri toimittaa. Yksityisten, joilla ei itsellään ollut uhrattavaa elukkaa, kerrotaan monesti antaneen vaimonsa ja lapsensa vieraan työhön pantiksi velasta. Paitsi elukoita tuotiin samassa myös kalliita turkiksia, joita jumalanjurtta usein oli täpö täynnä ja joita myös epäjumalan päälle puettiin. Niin hurskaat olivat Ostjakit jumalainsa kunnioittamisessa, että tänne jättivät paraimmat saamansa metsännahat mätänemään, säästäen ainoasti huonommat kruunulle suoritettavaa veroa varten.