Niinkuin tiedämme matkusti Wallin Arabiassa lääkärin nimellä. Sen virkansa toimituksessa oli hänellä kerta tilaisuus tutustua Arabialaisten omaan kotoiseenkin lääkintätaitohon. Hän oli tullut kutsutuksi vanhan arvokkaan scheik'in (päällikön) luokse, joka makasi keuhkotautisena. Wallin näki kohta, ettei tässä ollut enää lääkäristä mitään apua, ja ilmoittikin sen sairaalle sekä hänen sukulaisilleen, mutta jäi kuitenkin heidän pyynnöstään sinne muutamaksi ajaksi, edes helpoittaaksensa kuolemaan tuomitun viimeisiä hetkiä. Senkin tekivät kuitenkin Beduinein tavat ja elämänlaatu sangen vaikeaksi. Sairaalle olisi rauha ja lepo ollut hyvin tarpeellinen; mutta saman teltan toinen puolisko oli ollut yhteisenä vierashuoneena, jossa oli lorueltu, melueltu koko päivä, suuri osa yötä. Wallin'in käskystä muutettiin sairas nyt toiseen telttaan, vaan eipä rauha sielläkään ollut paljoa suurempi. Yhä tuli sinne ihmisiä, jotka viisaalta vanhukselta pyysivät neuvoja kaikellaisista töistänsä ja asioistansa; ja muutenkin kaikki tahtoivat saada nähdä ja puhutella rakasta patriarkkaansa. Täten oli aina, Wallin'in kielloista huolimatta, koko teltta täynnä väkeä. — Toinen vastus oli ollut ruoasta; sairaalle oli ymmärtämättömässä hyväntahtoisuudessa syötetty runsaasti paksua, tuhkassa vaan puoleksi kypsynyttä leipää voin kanssa ja annettu piimämaitoa särpimeksi päälle. Sen sai lääkäri nyt toki estetyksi, mutta ainoasti sillä tavalla että hänen täytyi itse ruveta sairaansa kokiksi. Pahinna ja aivan auttamatonna haittana olivat kuitenkin alin-omaiset vaivaloiset muutot. Ensi-aikoina oli vaan muutettu lyhyempiä matkoja, noin 2-4 tuntia joka toinen päivä; mutta sitten pitenivät matkat 6-10:ksi tunniksi, niin että sairaan täytyi suuri osa päivää kärsiä kamelin väsyttävää hytkytystä.
Seurauksena tästä oli että hänen tilansa, joka ensi-alussa oli hiukan helpoittunut Wallin'in hoidon alla, jälleen suuresti paheni. Samassa ruvettiin epäilemään lääkärin taitoa ja hakemaan neuvoa jos jotakin. Kuka määräsi sairaalle inkevääriä, kuka myrhaa, kuka meripalttua, kuka kranaatti-omenia y.m.m. Viimein kutsuttiin sinne vanha muija, joka oli koko seudulla kuuluisa ihmeellisistä parantamisistaan ja siitä saanut nimen fakira s.o. salaisuudet näkevä, Herran suosiossa oleva. Saatuansa vähän vieraan-varoja, ryhtyi hän kohta "leikkiinsä" sairaan kanssa. Kaikkein ensiksi suitsutti hän teltan savulla, joka ei kuitenkaan juuri ollut hyvänhajuinen, sillä pää-aineena siinä oli pirun-paska. Sitä tehdessään lausui hän muhamedilaisia rukouksia, mutta pani yhä sekaan kaikellaisia väännettyjä haltijain nimiä, niin että siitä puoleksi tuli pakanallista loitsua. Ei saanut kukaan muu olla läsnä, paitsi vanhempaa sairaan molemmista vaimoista ja hänen pienempiä lapsiansa. Mutta koska se teltan puolisko, jossa loitsu toimitettiin, vaan oli matolla erotettu toisesta puoliskosta, joka oli täpötäynnä uteliasta väkeä, niin saattoi Wallin kuulla jokaisen sanan ja myös joskus vilkaista maton raosta. Nyt rupesi noita surkealla nuotilla laulamaan, kutsuen haltijoita eteensä ja taas lähettäen ne pois, sen perästä kun oli antanut heille nuhteet, siitä että he niin kauan, tuskia helpoittamatta, rasittivat sairasta taudilla. Sitten alkoi hän iloisemmalla äänellä, nopeammalla tahdilla laulamaan toista laulua, jossa sanojen asemesta ainoasti kuului alinomainen ptru! ptru! niinkuin koska meillä tahdotaan saada hevosta seisahtumaan. Tästä syntyi varsin hullunkurinen loilotus, jota kuullessa ei Wallin saattanut olla nauramatta, ja myös läsnä-olevat Beduinit hymyilivät, kuitenkin lisäten: "se on tosiaan sekä surkeaa että lystiä, mutta kylläpä hän sillä mahtanee saada Salim'in jälleen jaloillensa". Sen jälkeen tuli taas toinen hitaampi laulu, jossa akka kehui sairaan ratsumies-taitoa. Tätä kesti noin tunnin aikaa, siksi kun akan ääni sortui, niin että oli pakko lakata. Laulaessaan hän aina välistä löi sairasta kämmenellään, milloin rintaan, milloin selkään, tai puristeli hänen laihtuneita käsivarsiansa ja sääriänsä käsillään. Toisinaan akka myös kosketti häntä palmu-kepillä. Wallin oli luullut että tämä maneetillinen keino oli aiottu sairaan nukuttamiseksi, niinkuin myös kansa oli hänelle ennalta vakuuttanut. Mutta unta ei siitä tullutkaan; päin-vastoin tuli Salim-paran vatsa akan laittamasta ruoasta, johon oli runsaasti voita pantu, niin kipeäksi, että se jo yksin esti kaiken levon. Aamulla kävi noita-akka Wallin'in teltassa, jossa hän suurella suulla kehui omaa taitoansa ja halventamalla puhui virkaveljestään; yhtähyvin hän itsekin pyysi Wallin'ilta silmävoidetta kyynelöiville silmillensä. Hänen par'-aikaa siellä kerskatessaan ja suurella mielihyvällä juodessaan Wallin'in kahvia kajahti kiljuva parahdus läheisestä teltasta, että sairas oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Samassa tuo suurisuinen valehtelija nousi, meni ulos, eikä sitten häntä nähty eikä kuultu likiseudulla sen enempää.
12. Arabialaiset menot kuolemantapauksissa ja hautajaisissa.
Nyt alkoi leirissä tapaus, jolla oli oikein teaterintapainen mahtivaikutus, jopa paljo mahtavampi kuin mitä missään teaterissa voisi aikaan saada. Sairaan vuode oli tullut siirretyksi ulos teltasta, ja koittavan auringon säteet olivat valaisseet hänen laihtuneita kasvojansa; mutta niin pian kun hän oli kuollut, peittivät hänet naiset, päästäen alinomaisia parahduksia. Mutta hänen lapsensa, veljenlapsensa sekä muut läheiset sukulaisensa taas tempasivat pois palttinaisen peitteen kasvoilta, suutelivat ja syleilivät ruumista, peittivät itsensä pitkälleen sen viereen ja käärivät peitteen itsensäkin ympärille, kiistellen sitä, kuka lähimmän paikan saisi. Samassa suuri teltta, jossa hän oli maannut, vaipui ikäänkuin itsestään maahan, ja sen nojana olleisin tankoikin sidottu kello alkoi rämistä, ilmoittaen surusanomaa kaukaisemmille. Muualla kuuluu Beduineissa olevan tapana, repiä kaikki teltat maahan, silloin kun joku etevä päällikkö on kuollut; mutta täällä ei niin tapahtunut. Kohta alussa olivat useimmat naisista, juuri nuorimmat ja kauneimmat, päästäneet alas yläpuolen vaatteestansa vyötäisiin asti ja irroittaneet tukkansa, joka ei kuitenkaan ulottunut rintoja peittämään; sillä Arabiassa ovat vaimoväen hiukset tosin tuuheat, vaan lyhyet. Niin he rupesivat heiluttamaan paljaita käsivarsiansa, lyömään rintaansa ja otsaansa. Välistä he kavahtivat toisillensa kaulaan, usein semmoisella vauhdilla, että molemmat keikahtivat maahan; välistä he taas kyykähtivät alas ja ammentelivat hiekkaa päänsä päälle molemmilla kourilla, niin kosolta että se virtaeli alas pitkin koko ruumista. Muutamat, jotka olivat lähempänä tulisijoja, ammentelivat samalla lailla tuhkia päällensä; sitä he myös kourittain pistivät suuhunsa, niin että oli syytä pelätä, heidän siihen läkähtyvän. Varsinkin oli vainajan 10-12-vuotias poikanen hullu niin tekemään; jos ei Wallin väkisin olisi temmannut häntä sieltä pois ja hänelle vettä juottanut, niin ei tietoa, kuinka hänen olisi käynyt. Naurattava nähdä oli nuori musta orjatyttö, joka oli tuhkalla tuhrannut mustan ruumiinsa, mustat kasvonsa. Ihoon paikoittain tarttunut harmaa tuhka teki hänet hullunkurisen, täplikkäisen harlekinin näköiseksi keskellä tuota muuten niin surullista tapausta. Perinvastaisena vastakohtana siihen oli nuorin tytär, yhdeksänvuotinen ujo erämaan-kauris, joka istui erikseen muista, lakkaamattomalla tahdilla lyöden rintaansa ja lausuen surullisella äänellä: "voi minun isääni!" jota tehdessä hiljaiset kyyneleet vuotivat hänen kirkkaista silmistänsä. Toisessa paikassa taas istui erikseen vainajan sisar, laulellen omatekemäänsä laulua veljestä tähän tapaan: "Voi minun veljeäni! Voi sitä suurta Beduinein scheikiä! Voi sitä suurta mahtavaa kaupunkilaisten hallitsijaa! Voi sitä väkevää hevosten ohjaajaa! Voi häntä, jonka vertaista ei mikään vaimo ole kantanut!" j.n.e. Vanhemmat miehet juoksivat, kyyneleitään pidättäen, ympäri keskellä naisjoukkoa, usein sysäten heitä jokseenkin ankarasti, ja kieltäen vainajan pientä poikaa itkemästä, koska se ei ollut miehelle sopivaa. Sitten he rupesivat varustamaan ruumiin pois-viemistä hautaan, vaikka naisväki vielä tahtoi pitää sen liikahtamatta seuraavaan aamuun asti. Sillä välin tuli noin 14-vuotinen talon tytär, joka oli aamumpana lähtenyt paimeneen ja saanut kutsun kotiin. Hänen lampaansa ja vuohensa, kummaksuen leirin muuttunutta näköä, alkoivat nyt myös juosta ja tungeksia parkuvain naisten keskellä ja tekivät sekasorron vielä suuremmaksi. Heistä valittiin paras lammas hautajaispaistiksi ja vietiin teurastettavaksi haudan ääreen, johonka myös kuusi leirin nuorinta miestä läksi ennalta. Itse ruumis pantiin, peittoon käärittynä, kamelin selkään riippumaan ja vastapainoksi sille sälytettiin saman juhdan päälle nisujauho-säkki, pata ynnä muita hautajaisissa tarpeellisia kaluja. Tätä kamelia talutti vainajan sisar, koko ajan hyräillen yllämainittua lauluansa kuolleen kunniaksi. Matkalla kohdattiin useampia samaan heimokuntaan kuuluvia Beduineja, jotka kaikki lankesivat polvilleen ja löivät otsansa maahan, lausuen suruansa ja kaipaustansa. Vähää ennen päivänlaskua saavuttiin hautauspaikalle, joka oli puolen päivämatkan päässä leiristä. Se oli hyvin valittu paikka, oikea erämaan maisema parin Harra-selänteen kukkulan välisessä laaksossa; vuorien musta, kiiltävä basalttikivi oli jyrkkänä vastakohtana laakson tymäkästi kiiluvalle keltaiselle hiekalle. Koko laakso ja sen suulla oleva vuoriloiro olivat tiheästi peitetyt nyt valkeina kukkivilla, hyvänhajuisilla erämaan-pensailla. Loirossa nähtiin useammissa kallionlohkareissa kömpelösti tehtyjä kamelinkuvia, vieläpä muutamia vanhoja kirjoituksiakin tänne haudattuin muistoksi.
Hauta oli jo valmiiksi kaivettu. Nyt ruumis pestiin — laaksossa oli hyvävetinen kaivo — tukka kerittiin, ja kaikki lävet tukittiin pumpulilla. Sitten käärittiin vainaja halaistuun paitaan, päähän sidottiin liina, ja näin laskettiin hän alle levitetyn punaisen verkakauhtanan avulla lepopaikkaansa. Haudan pohja ja laidat oli verhotut suurilla kiviliuskareilla; samallaisia ladottiin myös katoksi, niiden päälle mätettiin hiekkaa ja sitten rakennettiin vielä liuskarekatto ylimmäiseksi.
Hautajaisten jälkeen teurastettiin lammas ja paistettiin korkealle lekkuvan valkean päällä. Näissä toimissa oli puoli yötä kulunut. Koska seuraavana aamuna leirille palattiin, oli vainajan teltta yhä vielä maassa ja hänen perheensä sen päällä istumassa; mutta he ilmoittivat nyt suruansa ainoasti hiljaa, ei tuommoisilla hurjilla kiljahduksilla kuin edellisenä päivänä. Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia, jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin. Hänen sekä ulkonaiset että sisällisetkin haavansa kasvavat pian eheiksi, sillä ruumiin nesteet ovat terveet ja mieli raikas.
13. Naimis-seikkoja.
Kirjan-oppineena miehenä pidettiin Wallinia samassa myös syvänä koraanintuntijana; sillä Arabialaisten käsityksen mukaan on kaikki oppi siinä heidän raamatussaan eikä juuri mitään muuta oppia olekaan olemassa. Koraanintuntijana taas sai hän monesti lääkärinvirkansa ohessa myös toimittaa papin virkaa. Hänen oli lukeminen rukoukset äskenkerrotuissa hautajaisissa; hänen oli myös joskus vihkiminen nuoria pariskuntia. Tässä juhlamenossa Arabialaisten tavan mukaan ei olekaan molemmat avioliittoon käyvät läsnä, vaan ainoasti sulhanen; morsiamen sijasta on joku hänen holhoojansa. Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa nuori neito naitettiin. Beduinein tavan mukaan ei ollut tytöltä kysyttykään, tahtoiko hän kosijaan suostua; ainoasti lesket saavat vapaasti päättää kädestään ja sydämestään. Itse vihkintä on hyvin yksinkertainen meno ja tehty kahdessa minuutissa. Vaan pian jo sai Wallin katua olleensa siinä avullisna. Hän oli näet vihkinyt tytön yhteen sangen pahannäköisen ja, niinkuin perästä kuului, huonossa armossa olevan miehen kanssa. Mutta seuraavana päivänä tapasi hän vuorella kävellessään nuorukaisen, joka hänelle nähtävällä ujoudella ja monilla mutkilla ilmoitti: rakastavansa nuorikkoa ja uskovansa että tämä hänen rakkauteensa oli myöntyväinen; ei olisi myös ollut hänelle vaikea saada tyttöä omaksensa, jos vaan ei olisi ollut niin kovin ujo puhumaan; sillä suku oikeastaan oli ollut toiselle miehelle vastahakoinen, eikä ollut naimishintakaan tytöstä, kaksi kamelia, kovin kallis. Nyt nuorukainen rukoili Wallin'ilta jotain taikaa, joka saisi tehdyn avioliiton jälleen purjetuksi. Beduineissa näet ei ole tässä suhteessa olot samankaltaiset kuin meillä. Vihkimyksen jälkeen osattomaksi jäänyt rakastaja meillä vaikenee toivotonna ja lakkaa kaikista sen enemmistä pyytelemisistä. Mutta Arabiassa usein koetellaan vasta häitten jälkeen oikein täydellä todella luovuttaa rakastettua naista miehestänsä. Nuori aviomies sidotaan, Beduinein tavalla puhuen, paperilla, joka jonkun loitsun sisältää. Vaikkapa voidellaan hänen virsunsa teurastetun elävän verellä, sidotaan yhteen ja pistetään hänen pään-alaisensa alle. Ja tämmöisillä noitakeinoilla on niin mahtava vaikutus, ettei sitä outo arvaiskaan, tuon taika-uskoisen kansan mieleen. Wallin kirjoitti nyt pyynnön mukaan taikalauseen paperille. Kuinka sitten kävi, ei hän enää saanut kuulla, mutta ei juuri epäillyt erotushankkeen onnistumista; sillä nuorukaisella oli itselläänkin hyvä taika kauneudessaan, ja aviositeet Arabiassa ovat yhtä helpot purkaa kuin solmiakin.
Eipä paljoa puuttunut, niin olisi Wallin itsekin yrittänyt lemmen masentamis-taikojen mahtia. Eräässä Beduini-leirissä, jossa hän kauemmin aikaa oleskeli, oli hänen isännällään, paitsi muita lapsia, 17-18-vuotinen tytär, joka jo kolme vuotta ennen oli tullut naitetuksi aivan viereisessä teltassa asuvalle serkullensa. Hän oli kauniimpia vaimo-ihmisiä, joita Wallin sanoo koskaan nähneensä, vaikka oikeastaan ei arahialainen kaunotar, vaan melkein eurooppalainen valkoverinen hempukka, jommoisia tuskin näkeekään siellä Itämaissa. Enimmän osan päivää oleskeli hän isänsä teltassa, jossa siis Wallin helposti tutustui hänen kanssaan. Hän valitti, että miehensä aikoi ottaa itselleen toisen vaimon lisäksi, koska tämä kolmenvuotisessa avioliitossa ei ollut vielä antanut hänelle muuta kuin yhden lapsen, ja sekin oli tytär. Tämä tietysti ei ollut kauniin Amschan mieleen, ja hän kysyi Wallin'ilta neuvoa, mitenkä se ikävä hanke saataisiin estetyksi. "Useampia päiviä keskustelimme me siitä", kertoo Wallin, "ja paljosta muustakin sen ohessa — sillä minä olin kylläksi houkka, antaakseni jo kauan outona olleelle tunteelle sijaa sydämessäni. Ja arvatkaas mihinkä tuumaan me viimein tulimme! Semmoiseen, että hän lähtisi pakoon minun kanssani, jättäen miehensä ja sukunsa! Meidän piti mennä toisen Arabialais-heimokunnan luokse, siellä pakoittaa Amschan mies eroon suostumaan, lepyttää isä, jos hän vihastui, mennä avioliittoon, palata tänne takaisin ja sitten elää rauhassa. Tää kaikki ei olisi suinkaan ollut mitään kovin outoa erämaassa, vaikka minä liiankin hyvin tunsin, että se minulle oli mahdotonta. Mutta tämmöisen romantisen tuuman kuvitteleminen mielessä oli kuitenkin niin suloista, ja minun pääni läpi lensivät näin kuuluvat Beduini-teltan mukaiset ajatukset: mitäs minulla enään on tekemistä Euroopassa, josta jo olen melkein kokonaan pois-tottunut? Voinhan minä vielä jäljellä olevan ikäni elää täällä erämaan lasten keskuudessa, hankkia itselleni kameleja ja lampaita, ja olla onnellinen erämaan yksinkertaisissa oloissa, kaukana Euroopan kaikesta turhuudesta ja ylinmäärin hienonnetusta sivistyksestä. — Mutta todentodella ei kukaan muu kuin erämaassa syntynyt ja kasvanut voisi kestää sen elämää eikä perehtyä sen oloihin; paitsi sitä olin jo liian läheltä nähnyt Bebuinein pahoja puolia, niin että tiesin elämän heidän seurassansa aikaa myöten tuntuvan kovin raskaalta".
14. Tappelu leirissä.