Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa", vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa — jo luulin taivaan putoavan — olivat myöskin Bergfeldtin rouva ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. — "Lapset", neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"
"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy." Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi kananpoika-paistia ja parsaheinää." — Minä en kyennyt mitään sanomaan. Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen, jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.
Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti räpyttävän silmäänsä.
Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä." — "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?" — "En." — "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" — "Mutta Miinaseni." — "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" — "No, olehan jo!" — "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä panettelusta?" — "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." — "Annatko sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" — "Minä en voi enkä uskalla syyttää häntä!" — "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle, tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"
Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä saavansa aikaan eripuraisuutta. — "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle", sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." — Kaarle lupasi täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä sanansa pitääkin.
Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki, vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.
Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.
"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" — "Oli", sanoi Emmi, "ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." — "Räpyttikö hän todellakin, Betti, rakas lapseni?" — "Kyllä, mamma, koko illan." — "Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. — "Hän sanoi varmaankin saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä jo aamupäivällä." — "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten tiennee, hän kun on tohtori." — Sittemmin kuulin, että eno Fritz se oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen tiesin.
Herra Buchholzin hammastauti.
Viime viikolla vietimme hääpäiväämme — se oli kauhein, kuin koskaan olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena, paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä. Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä, jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta siitä onnesta.