Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko jotakin keveämpää?" — "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta", vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää. — "No niin", sanoi hän, "sitte menemme böömiläistaloon." — Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin, ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!
Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä, ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi vasta eilen ripille päässyt.
Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria, eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin, kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"
Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin, miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele, se näyttää liian tyhmältä." — Huoneiden sisustuksesta huomautin, ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." — "Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."
"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten ainakin, "sehän on vain ulkonaista." — Minä löin häntä käsivarteen keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." — Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä; minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on, ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"
Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen, josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.
Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni hukkui.
Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon: "Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" — "No niin", sanoi hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." — "Olitko taas siellä?" — "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta. — "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon sekaisin!" — "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. — "Missä on eno Fritz?" — "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"
"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." — "Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja veti hänet pois.
Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni, ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne, että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui tuolille ja itki niin katkerasti.