Näyttelyssä.
Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on, kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? — Eipäs, silloin ette tekään kirjoittaisi.
Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle tapahtuisi mitä minulle.
Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä hyvin huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle, luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan panemaan kanteesen!"
Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. — Minusta tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo on oikeassa. Voi, Kaarle!" — Hän koetti itseään puolustella, sanoen Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas, niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa. Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.
Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on; mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken. Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki kaikki ehyttä ja kunnollista.
Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset; en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun paranemisestasi." — Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta, jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.
Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta kohtaan.
Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo, joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena. Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.
Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille, ett'ei se hukkaan jäisi.