Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.
Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään ja se minua rupesi huolettamaan.
"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.
"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi minulle.
Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään. Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.
Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin. Siihen Grunert-mummo — se oli apumatamin nimi — sanoi tietävänsä erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.
Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin perin huokea?
Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän viimein salli mummon koettaa keinoansa.
Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta, yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli poissa.
"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.