He, tuo sairas herrasväki, ovat varmaankin ennen nähneet parempia päiviä. Minun jo teki mieleni monesti kuulustella heitä, sillä tahtoohan toki tietää, kenenkä kanssa mereen astuu, mutta heihin on ikäänkuin kirjoitettu: "katso, älä koske!" — ihan kylmät kuin jäävuori.
Sen sijaan on täällä eräs rouva Hampurista pikku poikansa kanssa, joka heti rupesi meille tuttavaksi. Hyvin rakastettava nainen, aina erittäin loistavassa puvussa. Äskettäin oli hänellä yllä puku ylhäältä alas asti mustista ja valkeista rimpsulaskoksista, niin että se näytti varsin loistavalta, ja vaikutusta vielä lisäsi kolme suurta orvokkikimppua, yksi edessä, toinen takana ja kolmas vasemmalla puolen rinnassa. Emmi ja minä olimme aivan ihastuneet. Onpa sillä rouvalla korujakin, kaikki paksua ja puhdasta kultaa, niinkuin hän itse sanoo. Enimmäkseen ovat ne syntymäpäivä-lahjoja, kuten hän sanoo, koska hänellä itsellään ei ole taipumusta niitä ostelemaan. Minä sentähden kiittelin hänen anteliasta puolisoansa, vaan hän minua sysäsi kylkeen kyynyspäällään ja nauroi. Ja kun minä sitä kummastelin, selitti hän miehensä olevan merien takana ja suunnattomasti hyötyvän, vaan hän pikku Hannonsa kanssa — se on pojan nimi — elää hiljaksensa Hampurissa. Hän pyytäisi mielellään minuakin käymään heillä, vaan kun hänen oma talonsa nyt par'aikaa on korjattavana, asuu hän vain vuokrahuoneissa.
Muut naiset oleskelevat melkein itsekseen. Milloin eivät ole uimassa, etsiskelevät he raakkuja tai merenvahaa taikka menevät metsäkukkia poimimaan metsiköstä tuolta niemeltä, joka kiertää Flunderndorfin lahtea. Eräs neiti Stettiinistä on hyvin kaunis. Se hienopukuinen rouva sanoi hänen kyllä pääsevän onneen käsiksi. Se minulle sattui arkaan paikkaan, sillä minä ajattelin tohtori Wrenzchenin tuloa, joka oli tapahtuva ihan näinä päivinä. Minä sentähden kysyin häneltä, eikö minunkin Emmini ollut aika sievä ja eikö hänellä voinut olla yhtä hyvät toiveet kuin tuolla stettiiniläisellä.
Hampurilainen rouva sanoi Emmiä kyllä hyvin sieväksi, mutta kaiken kuitenkin riippuvan äänestä ja pukuvarastosta.
Se vastaus minua hämmästytti enemmän, kuin huomata annoin, sillä enhän minä voinut uskoa muuta kuin että se rouva viittasi tuohon onnettomuuteen, joka Emmille tapahtui Gryn-Reiffersteinin laulunäyttelysssä. Mitä häneen muuten olisivat Emmin ääni ja pukuvarasto koskeneet? Me sanoimme vähän kylmänlaisesti jäähyväiset ja jätimme rouvan poikineen rannalle. — Kylässä astuimme sattumalta sen talon ohitse, jossa tohtori Wrenzchen tavallisesti asuu täällä käydessään; tietysti me tiedustimme, joko hän oli antanut tietoa tulostaan ja milloin se oli tapahtuva. Talonpoika meille ilmoitti berliiniläisen herran jo tulevan tänä iltana myöhään, jonka tähden minä sanoin Emmille: "Sinä panet huomenna yllesi kermankarvaisen leninkisi ja teet itsesi niin kauniiksi kuin mahdollista. Se tohtoria äärettömästi ihastuttaa, kun näkee semmoista huomaavaisuutta."
Tähän astihan oli kaikki hyvin, mutta olipa taaskin käyvä ihan toisin, kuin minä ajattelin. Eikä se tietysti ollut kenenkään muun syy kuin tohtorin; ei minun ainakaan tarvitse itseäni moittia.
Seuraavana aamuna me nousemme aikaisin ylös. Minä puen lapseni, niin että sen stettiiniläisen todellakin olisi ollut vaikea kilpailla Emmin kanssa. Ilma oli ihmeen ihana. Merellä oli hienokaista sumua, joka vähitellen yhä enemmin hienoni, niin että meren pinta viimein oli kirkkaana kuin peili silmäimme edessä, ja aurinko siitä itseään katseli. Ja ylhäällä oli taivas niin kirkkaan sinisenä, että olisi luullut katsovansa äsken maalattuun kyökinkaappiin. Se oli oikein miellyttävä maisemakuva, niinkuin arvosteluissa sanotaan. Minun tarkoitukseni oli nyt tervehtiä tohtoria aamusilla ja näyttää hyvin iloitsevamme hänen tulostaan, pitää häntä koko päivän silmällä ja iltasilla pyytää häntä vasikkapaistille. Sen me kyllä voimme tehdä, koska hän meidän kotilääkärinämme on meille hyvä tuttu, ja jos osoittaa kohteliaisuutta sille, joka on monesti hengen pelastanut, niin kellepä johtuisikaan mieleen sitä väärin käsittää. Sitte minä aioin pyytää häntä opettamaan minulle ja Emmille skaattia, ja kaikki muu olisi sitte jäänyt minun huolekseni. Paistettuja perunoita, joita hän niin mielellään syö, olisi hän tietysti myöskin saanut. — Mutta mitäpä on parannusta paraimmistakaan aikomuksista, kauneimmistakaan suunnitteluista, kun ihmiset, joita tarkoittaa, ovat kelvottomat.
Minä annoin talon pikku pojalle pikku rahan käskien häntä heti minulle ilmoittamaan, kun se Berliinin herra nousee ylös. Emmi ja minä odotimme puutarhassa ja teimme kumpikin kukkavihkon. Millä tunteilla äiti sitoo yhteen kukkia sen päivän aamuna, jolloin hänen lapsensa kohtalo on ehkä tuleva ratkaistuksi, sitä ei voi kertoa; mutta kaikki äitit, jotka vain tietävät, miten työlästä nykyään on saada tyttärensä kunnon miehelle, he voivat arvata, miltä minusta tuntui siinä ajatellessani: tässä nyt istut puutarhassa kukkinesi, sinun luonasi istuu lapsesi, tuolla ylhäällä makaa tohtori ja kaikille meille on aurinko noussut niin ihanana. Paljonkohan olemme viisastuneet sen laskuun asti.
Nyt se poika tuli juosten ja huusi:
"Jo se liikkuu siellä sisällä! Ja laulaa niin tuhannesti! Jos joudutte, niin vielä hänet saatte kiinni!"