"Mistä asti tohtori on laulellut?" kysyin minä.
"Ehkäpä hän onkin laulellut joskus", virkkoi Emmi. Samalla me läksimme toimittamaan tohtorille mietittyä hämmästystä, mutta itsepä me juuri hämmästyimme.
Ikkuna aukesi. "Viskaa, Emmi!" sanoin minä, ja molemmat me heitimme kukkaiskimppumme sisään. — "Kiitoksia, hyvät naiset!" kuului ihan vieras ääni, ja mies, jonka oma se oli, tuli näkyviin. Se oli herra Meijer, tuo hävytön oopperalaulaja, jonka tähden me juuri Berliinistä pakenimme.
"Herra!" tiuskasin minä, "kuinka te uskallatte meidän jäljestämme tulla." — "Olkaa hyvä, älkää kiivastuko. Minun lääkärini määräsi minulle Flunderndorfin kylpypaikaksi ja samalla neuvoi minua tähän taloon, kun hänellä tänä vuonna ei ole aikaa uimiseen." — "Teidän lääkärinnekö?" vastasin minä pilkallisesti. — "Niin juuri", sanoi hän, "tohtori Wrenzchen hyväntahtoisesti…" — Minä en huolinut kuunnella loppuun asti, vaan otin Emmiä käsivarresta ja vedin hänet pois kanssani.
Minun oli tänä aamuna ihan mahdoton mennä veteen, niin minua suututti; olisinhan minä voinut saada halvauksen. Emmi oli yht'äkkiä ihan mieltynyt tuohon pitkään laulajaroikaleesen, kun nyt vain hänet uudestaan näki, niin että me olimme ihan entisessä pulassa. Meidän täytyy päästä pois täältä… mutta mihin? Voi kelvotonta tohtoria, kun teki meille semmoiset kepposet!
Päivällisen jälkeen.
Me jäämme tänne! — Se hieno hampurilaisrouva on palkannut herra Meijerin; hänellä näet on jokin konserttiravintola tai laulukahvila, jossa syöminen ja juominen tietysti on pääasiana. Meijer rupeaa laulamaan hänen luonansa. Ja semmoisen rouvan kanssa me olimme hyvät ystävät! Se Meijerin alentautuminen on kerrassaan hävittänyt Emmin sydämmestä kaiken mieltymyksen, ja sitä onnea minä osaan pitää arvossa. Tänä iltana Meijer pitää laulajaiset ravintolan salissa, joista me tietysti pysymme poissa. Me sen sijaan lähdemme vähän pitemmälle kävelemään sen perheen kanssa, joka meistä näytti niin rajattoman köyhältä. Herra on yli-oikeusneuvos ja lisäksi vielä aatelinen, joka elää ihan luonnon mukaan. Ja kun minäkin elän samaan tapaan, niin kylläpähän hänet jo puhumaan saan, sillä luonto yhdistää samanluontoiset sielut paljon likemmin kuin taide, koska luonnossa ei tarvitse olla mitään leipäkateutta. Heissä on jotakin hyvin ylhäistä, vaikka he täällä vain hapanmaitoa ja ruisleipää syövät. Rouva oli aamusilla huomannut Emmin itkeneen (tietysti herra Meijerin tähden), ja siitä me saimme ensi aiheen tutustua. Miten osanottavainen rouva oli, osaa tuskin kuvailla, ja herrakin tuli oikein kohteliaaksi ja avomieliseksi; meidän entinen seuramme ei ollut heitä miellyttänyt.
Kyllä tohtori tämän vielä saa maksaa. Jahka minä vain olisin hänen anoppinansa!
* * * * *
Syksy kului ja talvikin oli jo loppumaisillaan, kuulumatta mitään rouva Buchholzista. Me aloimme jo peljätä Flunderndorfin kirjeen jääneen viimeiseksi ilmoitukseksi sen kelpo rouvan iloista ja suruista, kun viimeinkin uuden eli 1882 vuoden ensi päivänä postiljooni toi kirjeen Landsberginkadulta.