Herra Bergfeldtin onnettomuus.
Tämän kirjeen te saatte juuri uuden vuoden ensi aamuna, jos postihallitus pitää koneistonsa yhtä hyvässä voiteessa kuin tähän asti. Jospa tietäisitte, millä tunteilla minä nyt tartun kynään! Ah jospa voisin lähettää teille uuden vuoden onnentoivotukseni tyytyväisemmällä mielellä! Sillä jos juuri nyt joku minusta ottaisi valokuvan ja lähettäisi sen teille, niin te huudahtaisitte: "Hyvänen aika, mikä nyt Buchholzin rouvaa vaivaa? Hänhän ihan näyttää, kuin olisi niellyt vasun täyden hiiriä!"
Tietysti on kaikki taaskin Bergfeldtien syy, varsinkin rouvan. Herra Bergfeldt itse on kunnon mies. Hänen virkapalkkansa riittää hyvästi ja lisäksi hän aina vähän ansaitsee siten, että pitää monen pikkukauppiaan ja käsityöläisen tilikirjat hyvässä järjestyksessä.
Mutta se rouva! Eipä käsitä, miten mies, joka kuitenkin on puoli matkaan lukutiellä päässyt, on ottanut tuon rouvan, joka on ihan johdonmukaisesti paennut kaikkia sivistyksen merkkejäkin. Tietysti semmoinen ihminen ei lue mieltä-ylentävää kirjaa eikä opettavaista sanomalehteä, vaan istuu ja juo aamusta iltaan kahvia vehnäsen kanssa. Sill'aikaa talous rappeutuu ja siitä ei seuraa mikään muu kuin ett'ei tulla toimeen sillä, mitä mies ansaitsee. Että lisäksi rouva ansaitsee jotain kynällä, se vain aniharvoin tapahtuu, eikä sitä sovi Bergfeldtin rouvalta vaatiakaan.
Suoraan sanoen: Bergfeldtissä ei ole, niinkuin olla pitäisi; herrasta minä jo ammoin olen huomannut, että häntä huolet painavat. Luonnollisesti ei rouva siitä vähääkään huoli.
Lisäksi vielä heidän täytyi varustaa vähän myötäjäisiä Augustallensa ja sitä varten tehdä velkaa. Morsianillan hälinän tähden talonisäntä ilmoitti vuokra-välikirjan kumotuksi, niin että heidän täytyi etsiä uusi asunto. Ja mitä muutto maksaa, tietää kukin vallan hyvin, joka on kerrankaan Berliinissä majaa vaihtanut. Nuo huonekaluvaunut ovat oikea hauta kaikille tavaroille, varsinkin lasisille.
Emil yhä vielä lukee asessorin-lukujansa, ja Bettin joutuminen hänelle kihloihin oli tyhmintä, kuin milloinkaan on tapahtunut; Bergfeldtin rouva tiesi sen eikä hänen olisi pitänyt sitä suvaita, sillä hänen kodissaan se onneton suhde alkoi, jota vastoin minut vain asianhaarat pakottivat suostumaan tuohon liittoon, joka on elämäni suurin kiusa. Eikä mitään toivoa sen purkamisesta, sillä rakkaudessaan Emiliin on Betti itsepäisempi kuin missään muussa.
Monesti olen minä huolissani ajatellut, että ehkäpä sentään kaikki hyväksi kääntyy, sillä onhan taitavia lakimiehiä päässyt hyvinkin korkeihin virkoihin; vaan kun sitte olen katsellut Emiliä, olisiko hänessä ministerin tai edes maaherran alkua, niin aina minusta on tuntunut, kuin hän ei olisi henkisistä lahjoistaan kyllin vakuutettu, vaikka kyllä ei sovi sanoa, ett'ei hän muodolta olisi pulska nuorukainen. Mutta alinomainen viiksien väänteleminen ja venytteleminen ei juuri ole mikään eteenpäin pyrkivän neron merkki. Ministeriksi päästäkseen tarvitaan vähän enempi, varsinkin taipumusta! Pitääpä myöntääkin, että missä Bergfeldtin rouva on perheen äitinä, saavat lapset yleensä olla iloiset, jos oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja kokonaiset luvut luvunlaskusta käsittämään. Minun Bettini lausui jo kymmenennellä vuodellaan isänsä syntymäpäivänä ranskalaisen runoelman niin selvästi ja hyvästi, että koulumamseli sanoi, ett'ei Pariisissakaan kasvanut osaisi paremmin; Bergfeldteillä tietysti ei ollut varaa luettaa Augustallansa ranskaa. Koska nyt luonteet kerran ovat niin erilaiset, on minun velvollisuuteni lykätä Emilin ja Bettin häitä niin pitkälle kuin mahdollista.
Muutenpa nyt, hyvä toki! ei sitä kannata kotvalleen ajatellakaan, sillä Bergfeldtit ovat perin ahtaalla.
Minä jo ammoin huomasin, ett'ei kaikki ole raiteillaan, sillä herra Bergfeldt ihan silmissä laihtui. Silloin tällöin hän neuvotteli minun Kaarleni kanssa ja joka kerran hänen oltuaan meillä näytti Kaarle yhtä murheiselta kuin hänkin. — "Kaarle!" sanoin minä, "teillä on salaisuuksia, sinulla ja ystävälläsi Bergfeldtillä. En minä ole utelias, mutta tietää minä tahdon, mitä se on, sillä näenhän minä, miten se sinua kalvaa ja huolettaa." — "Vilhelmiina!" vastasi Kaarle vakavasti, "se ei ole minun salaisuuteni, vaan minun vanhan, rakkaan ystäväni, ja sentähden sinä minulta et saa tietää sanaakaan." — "Kaarle, noinko sinä sanot minulle, omalle vaimollesi?" — "Vilhelmiina, olehan hyvä äläkä huoli kiivastua?" — "Minäkö kiivastua? Joutavia, siksi on minusta koko tuo salavehkeily liian vähäarvoinen. Mutta sen minä sanon, että jos ystäväsi Bergfeldt vielä kerran tulee sinun luoksesi… niin…" — "No, niin?" — "Niin puhun minä hänelle suoraan ja selvästi, niinkuin Landsberginkadulla on tapana!"