Kaarle naurahti ääneensä.
"Kaarle, pyydän sinua pitämään kunniassa lastesi äitiä!" — "Ei sinusta tänään puhuteltavaksi ole", vastasi Kaarle. "Sinun ei tarvitse odottaa minua illalliselle." Ja niin sanoen hän meni tiehensä.
Minä annoin hänen mennä menojaan enkä myöskään ollut kaipaavinani häntä, lasten tähden. Kun häntä ei vielä kuulunut yhdentoista aikaan, kävimme levolle. Mitäpä sitä semmoisissa tiloissa on muuta neuvoa kuin vuode, joka niin sanoakseni on täyskasvuisten äitinsyli, vaikka se tosin on hyvin puutteellinen syli, siinä kun ei ole sydäntä tykkimässä. Jos kerran saa nukkuneeksi, ei ole yhtään väliä, miten tai missä makaa, mutta nukkuminen se juuri on pääasia. Tuo päänalunen ei sano yhtään lempeää sanaa, ei silittele poskea eikä tukkaa, ei sulje silmiä hellällä suutelolla, ei laula kehtolaulua, vaan on päinvastoin niin oikullinen, että juuri silloin ehtii painua läjään, kun uni tekee tulon yritystä.
Minä olen monesti käynyt levolle, istumatta Kaarlea odottamassa, ja iloitsin joka kerta, milloin hän tuli kotiin aikaisemmin, kuin olin arvannut. Mutta silloinpa hänellä ei ollutkaan mitään salattavana minulta, ei mitään tuommoista asiaa, johon nuo Bergfeldtit ovat syynä, joka minulta riisti unen ja ajoi mieheni ravintolaan. Eikö tuo salaisuus ollut ihan kuin seinä, joka oli tehty meidän välillemme?
Ja saatoinko minä luulla muuta kuin että se Bergfeldtin rouva se oli kaiken tämän syynä? Ei osaa sanoakaan, miten minä tuota ihmistä inhosin. Jos hän vain olisi ollut minun tienoillani, niin kyllä minä hänet olisin opettanut.
Jo kahdesti olin pudistellut ja korjannut päänalustani, eikä vieläkään kuulunut miestäni. "Vai niin!" ajattelin minä, "nyt rupeaa Kaarle vielä juomaan ja öillä kuljeksimaan tuon eukon tähden. Voi lapsiraukkoja! He eivät enää voi pitää isäänsä kunniassa, ja hän vaipuu vaipumistaan yhä syvemmälle, kun huomaa omaistensa rakkauden päivä päivältä kylmenevän. Mutta sinä, Vilhelmiina, vannot, että vaikk'et enää häntä rakastakaan, niin säälimättä et häntä jätä, vaikka hän kuinka syvälle vaipuisi!" Niin minä sanoin itsekseni ja minun täytyi katkerasti itkeä ajatellessani kaikkea onnettomuutta, joka tulevaisuuden povessa oli kätkettynä.
Silloin viimeinkin tuli Kaarle.
Minä olin nukkuvinani. Hän sytytti kynttilän, riisui hiljaa jalkansa ja muutti yöpuvun yllensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei hän minua tervehtinyt eikä sanonut minulle sanaakaan, vaan kävi levolle ja sammutti tulen. Oli pimeä minun ympärilläni ja samoin sisälläni. Minä olin menehtyä murheesta.
"Itketkö sinä, Vilhelmiina?" kysyi hän vähän ajan perästä.
Minä en saanut vastatuksi. Kurkkuani tuntui kuristavan. Minun täytyi itkeä, muuten olisin tukehtunut.