"Tee, mitä et voi jättää tekemättä, Kaarle", sanoin minä. "En minä tahdo olla vikapää heidän onnettomuuteensa."
"Tiesinhän minä, että sinä et kiellä", sanoi Kaarle iloisesti. "Kyllä sinä sydämmestäsi olet hyvä ja hellä, vaikk'et sitä aina tahdo näyttää. Ja nyt sinun pitää saaman suutelo!"
"Kaarle!" toruin minä, "älä vilusta jalkojasi!" Mutta hän ei huolinut. — Sitte kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut ja miten Bergfeldt oli tuohon pulaan joutunut ja mitä oli tehtävä häntä auttaakseen. Koko suunnitelma oli jo melkein ihan valmis, ja kaikki näytti minusta viisaalta ja käytölliseltä. — Ei, niin hyvää miestä kuin minun Kaarleni, ei toista olekaan koko maailmassa!
Seuraavana aamuna minusta koko tuo asia ei sentään enää näyttänytkään niin järkevältä kuin sovinnon suloisessa valossa yöllä, ja mitä tarkemmin minä mieheltäni kyselin yksityiskohtia, sitä mutkikkaammalta minusta näytti tuo takaus, johon Bergfeldt oli sitoutunut eräälle olutravintolan isännälle. Minä sentähden päätin käydä itse katsomassa tuota ravintolaa, nähdäkseni, ett'ei armeliaisuus tule tuhlatuksi semmoisille, jotka sitä eivät lainkaan ansaitse.
Iltapäivällä kello 5 paikoilla saavuin minä sinne, sillä tahallani valitsin semmoisen ajan, jolloin ravintoloissa on hiljaisinta.
Heti ravintohuoneesen astuttuani miellytti minua joka paikassa vallitseva siivous ja puhtaus. Ei ollut lattialla sikarinpäitä eikä tulitikkuja, vaan oli ihan äskettäin kostealla rievulla kaikki pyyhitty, ja kyyppäri juuri järjesteli pikku pöytiä illaksi. Huone oli jotenkin suuri; toisesta päästä kääntyi se poikittain kapeammaksi huoneeksi, jonka päässä buffetti oli, ja sen lähellä oli suurempi pyöreä pöytä, jonka minä heti tunsin tuommoiseksi "vakinaisten vierasten pöydäksi", jossa tunnottomat perheenisät säälimättä uhraavat omaistensa onnen ja toimeentulon ja oppivat kumppaneiltaan kaikki nuo paheet, joilla sitte loukkaavat puolisojensa arkatuntoisuutta. Minä sanon vieläkin: semmoinen vakinaisten vierasten pöytä on uhripöytä, jolla kotionnea teurastellaan. Moni sivistynyt tyttö olisi naimisissa, jos tuo inhottava huonekalu kiellettäisiin nuorilta miehiltä.
Minä kuitenkin kävin sen viereen istumaan ja kysyin kyyppäriltä, kävisikö päinsä saada tärkeästä asiasta puhutella rouva Helbichiä — ravintola näet oli Helbichin kahvila.
Kohta rouva tulikin. Hän oli yhtä siistin näköinen kuin huoneetkin ja miellytti minua heti ensi silmäyksellä. Lyhyehkö ja lihava hän oli eikä suinkaan pitkän solakka, niinkuin nimestä olisin luullut. Kasvot olivat ystävälliset ja katselivat iloisesti yksinkertaisen myssyn sisältä, ja kuitenkin näytti minusta, kuin olisivat ne juuri selvinneet itkusta ja heti taas rupeaisivat jälleen vesittelemään.
Hän kysyi, mitä palvelusta hän saisi tehdä.
"Hyvä rouva", vastasin minä, "ne ovat vakavia asioita. Minä tulin tänne sen Bergfeldtin asian tähden. Tiedättehän, sen takauksen tähden, johon herra Bergfeldt on sitoutunut herra Helbichille!"