"Voi, te olette varmaankin hänen rouvansa ja tulette meitä torumaan!" vaikeroi hän.
"En toki!" keskeytin minä inholla. "Minä olen, Herran kiitos! Buchholzin rouva enkä Bergfeldtin, mutta kyllä minä tiedän kaikki." Ja minä sanoin hänelle, miten Bergfeldtit joutuvat ihan häviöön, jos muut ihmiset eivät heitä auta, ja että muillakaan ei niin yllin kyllin ole, vaan täytyy sentähden tulla omien lastensa rosvoajiksi ja murhaajiksi, ja että koko asia on anteeksi-antamaton. "Hyvä rouva", sanoin lopuksi, "jos te olisitte paremmin hoitaneet asioitanne ja olleet vähän säästäväisempi, niin eivät muut ihmiset joutuisi kurjuuteen!"
Olisipa minun kuitenkin pitänyt jättää tuo sanomatta, sillä kun minä nyt häntä katsoin tuolla tavalla, jota ei minun kyökkipiikanikaan kestä, kohotti hän avomielisesti ylös silmänsä ja pudisti päätänsä hiljaa melkein huomaamattomasti. Jos hän olisi suuttunut ja lyönyt nyrkkinsä pöytään, olisi se minusta ollut mieluisempaa, sillä tuo äänetön moite koski minun tuntoani. Olinkohan tehnyt hänelle väärin?
Oli äänettömyyttä, joka minut teki hyvin neuvottomaksi, niin että minä änkyttämällä sanoin: "Kyllä teidän pitää antaa anteeksi suoravaisuuteni, mutta olisinko minä tänne tullutkaan, ell'en tarkoittaisi hyvää? Auttaahan me aiomme, mutta ennenkuin siihen ryhdymme, pitää meidän saada selvä tieto asioista!"
"Kaikki riippuu oluenpanijasta", vastasi hän.
"Miten niin?" kysyin minä.
"Ei sitä ole helppo yht'äkkiä sanoa", vastasi rouva Helbich. "Mutta jos ette pahastu, vaan tulette minun kanssani kyökkiin, jossa minulla vielä on yhtä ja toista tekemistä iltaa varten, niin minä teille kerron kaikki, mikä sen on saanut aikaan, että me olemme ihan vararikon partaalla. Meidän ei ole syy, rouva Buchholz!"
Minä seurasin rouvaa kyökkiin. Kaikki oli sielläkin hyvin puhdasta. "Sinä voit kuoria perunoita tuvassa", sanoi rouva Helbich tytölle, "ja kun sen saat tehdyksi, kyni kanat, vaan varovasti, ett'ei nahka lähde mukaan." Tyttö meni. Rouva Helbich pakotti minut juomaan lasin viiniä, ja me kävimme istumaan suuren kyökkipöydän viereen, jossa hän rupesi panemaan silavaa härkäpaistiin, ja kun minäkään en tahtonut jouten olla, otin nurkasta nauriskorin ja rupesin niitä puhdistamaan. Hän ei sitä kyllä olisi antanut, vaan minä en jättänyt, ja minusta tuntui, että nauriit tekivät meidät niin tuttaviksi, kuin olisimme jo kauan toisemme tunteneet.
"Näettekös", alkoi pikku rouva, "me ryhdyimme tähän liikkeesen, kun entinen liikkeemme ei enää oikein kannattanut. Miehelläni oli pieni paperitehdas, mutta kun meidän lähellämme alkoivat suuret pääomat kilpailla uusmuotisilla koneilla, silloin loppui meiltä työ. Ja sukkelammin se liike rappeutui, kuin me osasimme aavistaakaan, ja se vähäinen, mitä ehdimme pelastaa, riitti juuri tämän ravintolan ostoon. Joka taholta kehoitettiin meitä tähän; mieheni ja minä tahdoimme jotakin tehdä eikä jouten laiskotella. Luulimmehan ahkeruudella ja järjestyksellä pääsevämme eteenpäin!"
"Missä sitte on miehenne?" kysyin minä.