"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich jotenkin kovaan. — Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti, vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni, tästä näet paraiten!" — "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea, jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika, josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!" — Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin: "Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" — "Sitä en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. — Minä olisin kyllä tuohon voinut yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu; ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.
Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen, jota joku mies sanoo hänen omaksensa. — "Minä olen ompelumamseli, kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä oli Rosalian osa.
Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!" huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. — "Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli punaisen kotkan ritariston tähti."
"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, — Lapset tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty uhrijuhla. — "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit, mamma?" uikutti Emmi. — "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" — "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva Heimreich. — "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni, — "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin: "Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa, Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." — "Sepä lienee kelpo tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä hänen pitäisi." — Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty suuressakin teaatterissa." — "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei muistanut tarkkaan.
Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun pyhinä istuu kirkossa.
Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai 'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."
Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta se kuitenkin turmeltui.
Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?
Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut — olihan syytä Heimreichin rouvassakin — mutta sen verran minä onnettomuudesta opin, että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään. Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.
Kunnioituksella Vilhelmiina Buchholz, omaa sukua Fabian.