Ja mitenkä herra Bergfeldt oli joutunut tuohon takaukseen? Hänen rouvansa murisi aina, milloin hän meni iltasilla juomaan lasin olutta, ja riitaa välttääkseen oli hän tottunut syömään aamiaisensa kahvilassa, joka on turmiollisinta miehille, kuin ajatella saattaa, Senhän näkee Bergfeldtistä, joka juuri aamiaistuulella ollessaan meni takaukseen. Mutta kuka hänet ajoi aamuryyppäilyyn? Hän, tuo rouva. Hän tuskin ansaitsee, että herra niin helposti pääsi sitoumuksistaan.
"Voille leivälle."
Kohtalo on ihan kuin sää. Toivotaan, että tottahan viimeinkin tulee kaunis ilma, katsotaan ilmapuntaria ja iltaruskoa ja -pilviä, puhutaan, että johan sen ilman nyt pitää muuttua, luetaan tähtitornin ennustukset ja sanotaan toisilleen: lapset, huomenna on kaunis ilma, pankaahan varat kokoon, lähdemme maalle; mutta seuraavana päivänä sataa kuin korvosta kaataen tai kuin olisi taivaan vesijohto haljennut. Ja ihan samalla lailla seisoo ihminen kohtalonsa edessä; hän saa toimia miten hyvänsä, toivoa ja haluta, nähdä vaivaa ja surua ja, kuten runoilijat sanovat, työntää maailmankelloa vähän eteenpäin; ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. Viimein hänen täytyy huomata voimattomuutensa ja kukistuneena tunnustaa ijankaikkisten lakien voima.
Minä puolestani kuitenkin ryhdyn taisteluun niitä lakeja vastaan; se on minun luonteeni. Ei Roomaa yhdessä päivässä hävitetty, ei, onpa sitä vieläkin hyvä joukko jäljellä.
Minä katsoin velvollisuudekseni osoittaa tohtorille, ett'emme häntä ainoastaan kunnioittaneet kotilääkärinä, vaan myöskin ystävänä, ja kutsuin häntä sentähden sunnuntaiksi "voille leivälle." Ei minun sentään käynyt odottaa, että hän tulisi paljaalle voille leivälle, vaan lisäsin saaneemme Meklenpurista lahjaksi 20-naulaisen vasikanpaistin, jolle muka vain tuntijat osaavat antaa oikean arvonsa.
"Vilhelmiina, mitä lorua se vasikanpaisti on?" kysyi Kaarle, kun näytin kutsumuskirjettä hänelle.
"Kyllä se aikanansa löytyy", sanoin minä, "eikähän sitä tarvitse ruveta punnitsemaan."
Kaarle pudisti päätänsä, mutta minä osoitin hänelle, että on asioita, joista miehet eivät mitään ymmärrä. Olihan tohtoria kerran edes kutsuttava vieraaksi, sen me olimme velvolliset itsellemme ja hänelle.
Tohtori lupasi tulla. Hän kirjoitti kello viiteen asti ehtivänsä suorittaa kaikki lääkärin-velvollisuutensa ja silloin saavansa ilon tulla. Siitä näkee, miten tunnollisesti hän virkaansa toimittaa, sillä on lääkärejä, jotka eivät tee mitään sunnuntaina, joko heitä sitte kutsutaan tai sattumalta jotakin lääkäröimistä tulee. Tietysti semmoinen lääkäri kuin tohtori Wrenzchen, jolla on niin puhtaat mielipiteet, on tervetullut mihin perheesen hyvänsä. Mieheni kysyi, emmekö myöskin kutsuisi eno Fritziä, mutta siihen minä saatoin vain paljonsanovasti hymyillä. Minä en tarvinnut mitään seuraa, tohtorin minä ihan yksin tahdoin meille enkä ketään muuta. Tällä kertaa hänen ei pitänyt päästä käsistäni! — Minä pidin aikanaan huolen paistista, ja sunnuntai viimein oli käsissä.
Kello kolme minä työnsin paistin uuniin. Emmi oli juuri kyökissä ja kysyi, eikö hänen pitänyt heti juosta Bergfeldtejä kutsumaan. Niin viaton se lapsi oli, hänellä ei ollut aavistustakaan tämän päivän tärkeydestä. Minä syleilin häntä, kyyneleet nousivat minulle silmiin ja tukeuttivat äänenikin; minä osasin vain ääneti viitata paistinkoneesen, niinkuin olisi lapseni koko tulevaisuus ollut siinä paistumassa.