"On sinulla kyllä syytä itkeäkin tuosta paistista, mamma", sanoi Emmi, "saat nähdä, ett'ei se koskaan kypsy. Noin paljoa vasikanlihaa ei meillä ole koskaan ollut yht'aikaa kotona. Kuka sen kaiken syö!" — "Ole huoletta, lapseni!" sanoin minä paljontarkoittavasti. "Mene vain pukeutumaan. Samettiliivin, sen pönkkähihaisen, saat ottaa, pane päähäsi kukat, jotka minä sinulle ostin torilta. Ne ovat pomeransin nuppuja." — "Eivät ne miltään näytä", sanoi Emmi. — "Mutta ne merkitsevät paljon!" vastasin minä, "Italiassa tehdään niistä — morsiusseppeleitä. Mene nyt, lapsi!" — Emmi punastui korviinsa asti, katsoi hyvin hämmästyneesti ja läksi, vaan minä käännyin katsomaan paistia, joka jo alkoi kauniiksi ruskettua, ja sanoin kyökkipiialle. "Jetta, kymmenen minutin päästä rupeat sitä kostuttamaan. Minä tahdon tätä erittäinkin saada hyväksi." — "Minä myöskin!" sanoi Jetta, "menkää vain rauhassa pukeutumaan, kyllä minä paistista pidän huolen."
Pöytä oli katettu. Minun Kaarleni näytti niin puhtaaksi ajellulta ja siistiltä, että minä häntä suutelin, ja tytöt olivat kuin serafit, varsinkin Emmi teräksen-sinisessä samettipuvussaan. "Ihan kuin sievä pikku tohtorinrouva", kuiskasin minä Kaarlelleni. Mitä likemmäksi viittä kellonviisari kiertyi, sitä raskaammalta tuntui sydämmessäni. Jospa tohtori vielä viime hetkenä lähettää epuun? Jos joku hänen hoideltavansa lähettää häntä noutamaan? Sitte minua rupesi pelottamaan, että paisti ehkä palaa ja hyvä kermakasteke turmeltuu. Minä riensin kyökkiin. Jetta juuri huolellisesti kostutti paistia; olipa se oikein kauniin näköinen. Me siilasimme kastekkeen, minä panin vielä sekaan lusikallisen mehujauhoja ja vähän voita, että se tulisi oikein makeaksi ja sulavaksi. "Tohtori kyllä nuoleskelee suutansa, kun tätä maistaa", ajattelin minä hymyillen ja Jetta hymyili myöskin, juurikuin olisi ajatellut samalla tavalla.
Kellon lyödessä viittä tuli tohtori. Minulta vierähti koko vuori sydämmeltä. "Teidän pitää nyt tyytyä ainoastaan meidän seuraamme, hyvä herra tohtori", sanoin minä. "Muutamat ystävät valitettavasti…" — Siinä minua keskeytti Kaarle, josta hätävaleet ovat inhottavia, ja sanoi: "Mitä pienempi seura, sitä suurempi hupi." — Ja tohtori sanoi nauraen: "Jos sydän vain on iloinen." — Nauraen ja leikkiä laskien kävimme pöytään, johon minä tohtorin talutin. Vastapäätä häntä tuli Emmi istumaan. Kaarle istui juomanlaskemisen tähden tohtorin vasemmalla puolella ja Betti minun oikealla puolellani.
Ensin meillä oli jokapäiväistä lihalientä ja portviiniä, jota tohtori kiitteli erinomaisen hyväksi. Sitte kuhaa osteri-kastekkeen kanssa (tietysti amerikkalaisista laatikko-ostereista), ja sitte tuli vasikkapaisti. Sillä tavalla hymyillen lienee Napoleon katsellut Egyptin pyramiideja kuin tohtori nyt paistinmöhkälettä. Minun viittauksestani hymyilivät myöskin Emmi ja Betti. Paisti oli sangen herkullinen ja hupenikin nyt oikein silmissä. Minä olin huomannut tohtorin heikon puolen, ja vaikka hänen kurkustansa menee alas, kuten eno Fritz sanoo, kaikki, mikä on märkää, ja hän samalla sitä vielä kiittelee, niin onpa Kaarleni sentään hankkinut hyviä viinejä: kahden markan Johannisbergin viiniä kalan päälle ja kahden ja viidenkymmenen Chateau la Pancha -viiniä. Tohtori ei sanonut kuolemaksensa ennen juoneensa parempaa. — Me olimme erittäin iloiset. Varsinkin huvitti ja miellytti minua, että tohtori puheli Emmin kanssa ja kertoi hänelle pikku historioita, jotka oli lukenut sanomista. Kyllähän me ne jo tiesimme, koska meillä on sama lehti, mutta saatoin minä toki kiitellä hänen muistiansa.
Syötyä juotiin kahvia toisessa huoneessa ja herrat sytyttivät sikarinsa. Kaarle pyysi sitte anteeksi tohtorilta, että hänen täytyi poistua puoleksi tunniksi tärkeälle asialle. Se olikin totta, sillä hänellä oli kassantarkastus piiriyhdistyksessä. Betti läksi sanaakaan sanomatta Bergfeldtiin ja Jetan minä lähetin viemään kuhanpalasta Peltokadulle Weigelteille, josta hän ei tuntikauteen suinkaan ehtinyt takaisin. Kaikkien muiden poistuttua pyysin minä itsekin tohtorilta lupaa lähteä neljännestunniksi, koska minulla muka oli asiaa naapuritaloon. Vaan minä en mennytkään kylään; ovelta palasin varpaisillani hiljaa takaisin ja pistäydyin kahveriin, jossa kävin istumaan kyökkituolille.
"Hyvästi tohtori nyt on syönyt ja juonut", arvelin minä. "Jos hänellä on edes rahtunenkaan kiitollisuutta, niin hän nyt tarjoaa Emmille itsensä." — Vaan väliin tuli epäilys: "Eikö myöskin ole ihmisiä, jotka eivät kutsumusta pidä minään erinomaisena, vaan päinvastoin on heistä itsensä uhrausta, kun heitä saatetaan ihmisten yhteyteen." — Edessäni pöydällä oli vadissa valkoisia papuja. Minä otin kourallisen ja sanoin: "Jos tässä on pariluku, niin he vielä tänään sopivat asiansa." — Tarkasti luin sitte pavut pöydälle; niitä oli seitsemänkolmatta. — Siis ei pariluku. "Ensi kerta ei mitään merkitse", sanoin minä, "siis vielä kerran, olkoon nyt liikaluku. Neljätoista siinä oli."
Mutta kaikkia hyviä asioita on kolme. Ollen ihan kiintynyt papu-ennustuksiin en nähnyt enkä kuullut mitään koko maailmasta, ennenkuin kaksi voimakasta kättä syleili minua ja joku minua suuteli, että korvissa soi. Minä hypähdin seisomaan. Hämärässä näin minä sotilasmiehen, oikein pitkän roikaleen seisovan edessäni. "Kuka te olette? Mitä te haette?" tiuskasin minä hänelle. — Hän kävi ryhdikkääsen asentoon ja sanoa töräytti: "Korpraali Gehren kaartista." — "Mitä teillä on asiaa?" ärjäsin minä. — "Herra suojelkoon", vastasi hän, "Jetta kutsui minua vasikkapaistille!" — "Jettako?" tiuskasin suuttuen, "häntä on kielletty sulhasiansa kyökkiin laskemasta." — "Ei hän minun morsiameni olekaan, hän on vain sisareni!" vastasi tuo nuori Goljat. — "Vai sisarenne!" ivasin hyvin kiivastuneena, "se ei ole totta! Sillä tavalla ei tartuta sisareen, kuin te äsken minuun; sitä ei edes minun Kaarlenikaan uskaltaisi. Laittakaa luunne pois täältä." — Mutta hän ei lähtenyt, vaan hyväili silmillään vasikkapaistia, jonka huomasi kahverin pöydältä ja josta minä olin aikonut leikata illalliseksi, jos tulisi kihlajaisia viettää. — "Suoriutukaa tiehenne taikka minä huudan apua!"
Häpeä ja suuttumus hurjistuttivat minut. "Murhaajia!" huusin minä, "varkaita, rosvoja! Auttakaa!" Sotamies heti, kun huomasi minun tekevän uhkauksestani totta, katosi takaportaista alas. Tohtori ja Emmi juoksivat apuun. Mitä piti minun tehdä? Totuutta minä en saattanut ilmaista. Minä mutisin jotakin pelosta ja kummituksista ja olin pyörtyvinäni. Emmi ihan peljästyi nähdessään minut siinä oudossa tilassa, vaan minä ajattelin: "Vilhelmiina, oletpa sinä kuitenkin sangen kekseliäs, sillä kukapa tohtori voisi olla niin häpeämätön, jos hän edes vähänkään huolii omastatunnostaan ja velvollisuuksistaan, että hän jättäisi kärsivän ihmisen, varsinkaan silloin, kun on saanut runsaasti vasikkapaistia ja ollut niin tyytyväinen viineihin." — Minä siitä ainoastaan vähitellen toinnuin ja kerroin varmaankin hämärässä säikähtäneeni pyyhinliinaa, sillä mitenkä minä olisin voinut tunnustaa, ett'en mennytkään naapuriin, vaan kahveriin odottelemaan; ja voinko sitte virkkaa sanaakaan tuon sotamiehen rohkeasta päälle hyökkäyksestä, joka minua oli luullut Jetaksi? — En, en koskaan!
Tohtori käyttäytyi nyt sangen rakastettavasi minua kohtaan; onpa oikein hauskaa olla hänen sairaanansa. Hän sanoi tuommoisen peljästyksen olevan vain ulkonaista, joka kyllä pian haihtuu. Hänen oli nyt vain paha mielensä, kun hänen täytyi lähteä, koska hänen piti käydä katsomassa sairasta, joka kuvitteli mielessään, että hänen täytyi joka sunnuntai-ilta lohia ongitella, ja ennenkuin se mies, joka vielä lisäksi oli perheenisä, joutuisi hulluinhuoneesen, tahtoi tohtori koettaa kaikkien lääkintätaidon sääntöjen mukaan häntä parantaa. — Kun tohtoria ei millään tavalla saatu jäämään, täytyi minun päästää hänet, vaikka raskaalla sydämmellä.
Hänen mentyään kysyin minä Emmiltä: "No, millainen hän oli sinua kohtaan?" —"Hyvin hyvä!" — "Vai hyvä, ja mistä hän puhui?" — "Hän sanoi huoneessa varmaankin olevan pomeransin kukkia, joita hän ei voinut kärsiä, sillä lapsena oli hänelle annettu oksetusjauhoja pomeransinkukka-vedessä, ja siitä asti se haju on hänestä ollut perin vastenmielinen." — "No, ja mitä sinä?" — "Minä sanoin ottavani kukat pois tukastani; mutta hän ei olisi sitä tahtonut. Minä ne kuitenkin otin, ja silloin hän tuli istumaan minun viereeni…" — "Ja sitte?" — "Sitte hän puhui kaikenlaista hyvästä isästään ja rakkaasta äitistään, joka hänelle aina sanoi, että miniä olisi paras kaikesta, mitä poika hänelle voisi tuoda, ja sitte…" — "No, sitte?" kysyin minä hätäisesti. — "Ja sitte sinä rupesit huutamaan, ja me juoksimme kyökkiin."