Maailma musteni silmissäni. Ihan voimattomana vaivuin minä sohvalle. Niin likellä päätöstä — jo pyöri ratkaseva sana hänellä kielen päässä, kun kohtalo nälkäisen korpraalin haamussa astui tielle. Ensi ajatukseni oli jättää Jetta heti kotiin palattuaan poliisimiehen haltuun, koska hän ihan tahallaan oli jättänyt oven auki, että moinen aseellinen voima pääsisi sisään. Mutta enhän tuota uskaltanut. Mitä olisivat Kaarle, lapset, tohtori Wrenzchen ja varsinkin eno Fritz sanoneet vapaaehtoisesta peittäytymisestäni kahveriin, joka silloin olisi tietysti tullut ilmi? Kauheata! — Ja Jetta on siitä asti niin nenäkäs ja äreä, että minä tuskin uskallan sanoa hänelle mitään, enkä enää iltasilla edes menekään kyökkiin, kun siellä pelkään tapaavani tuon korpraalin. Toivotun onnen sijaan olen vain saanut huolta ja suuttumusta, ja kukapa tietää, milloin minun enää onnistuu saada tohtori kiinni. Minä olen hyvin kukistettu ja nöyryytetty, vaan minä en kuitenkaan luovu taistelusta kohtaloa vastaan tohtorin saamisesta, en, vaikka mikä olisi.
* * * * *
Tohtori ei olekaan tuona iltana ollut kenenkään sairaan luona. Päinvastoin on hän kumppaninensa pelannut skaattia Helbichin Sumulassa. Eno Fritz on hänet siellä tavannut ja sanoi minulle "lohen ongittamisen" merkitsevän: skaatissa voittaa oluet ilmaiseksi. Hän on siis minua pilkannut vasikkapaistin ja kuhan ja ostroni-kastekkeenkin jälkeen. Tahtoisinpa nähdä, uskaltaisiko hän vävynäkin tuommoista tehdä. Lohien ongituksesta minä hänet kyllä vieroittaisin.
Ristiäiset.
Kauan minä olin käymättä katsomassa nuorten Weigeltien kotia, vaikka Bergfeldtin rouva minua kyllä kehoitteli sillä mitäpä siellä köyhyyden majassa on tekemistä, ajattelin minä; kun äitinsä kerran Augustan toimitti miehelään, niin elää kituuttakoot nyt miten voivat.
Se olikin osaksi totta. Sillä kun viimein menin Peltokadulle ja kiipesin neljät huononpäiväiset portaat viidenteen kertaan ja siellä Augustan tarjotessa minulle ihmetyttävän hyvää kahvia tulimme puhelemaan hänen ja miehensä oloista, sanoi hän tuottaneensa miehelleen yhden ainoan kerran surua siitä asti, kun hän miestänsä rakasti.
Minua nauratti. "No", sanoin minä, "ei hänellä juuri ollutkaan sulhasena hyvät päivät sinun luonasi!"
Augusta punastui. "Mamma minulle sulhasen etsi", vastasi hän häpeissään, vaan kuitenkin vakavasti ja jyrkästi, ikäänkuin puolustaaksensa itseään, "ja minä luulin ystävyyttäni häntä kohtaan siksi, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."
"Eikö muuta kuin paljasta ystävyyttä?"
"Eikä edes sitäkään. Minä tahdoin päästä kihloihin ja mamma tahtoi samaa, ja kun Frans oli helpoimmin saatavana, tuli hän valituksi. Jos Frans olisi antanut rukkaset… olisin minä vähäksi ajaksi silmittömäksi suuttunut, vaan oikeaa surua ei siitä minulla olisi ollut."