Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalja ja silloin rupesi herra Teofilus huvittamaan meitä kaikenlaisilla tempuilla. Hän söi tulta itseään polttamatta ja nieleksi veitsiä ja kahveleja. "Tuohan on melkein ihmettä kuin ennen Mooseksen ja Aaronin aikaan!" sanoi pastori leikillisesti.
"Tarkoitatteko huutokauppa-komisarjus Aaronia?" kysyi Bergfeldtin rouva, "hän on oikein kelpo mies eikä minun tietääkseni koskaan syö tulta!" — Kaikki jäivät vaiti tuommoisesta viisaudesta.
Pikku Krause oli mennyt herrojen luo lähempää katselemaan sukkeloita temppuja ja huusi yht'äkkiä: "Ähäh, eipä hän ole syönytkään veistä, se on hänen polvillansa, kuuletteko?"
Herra Krause käski Edvardin olemaan vaiti. Jotkut herrat kävelivät sikarejansa poltellen, ja minä menin tohtorin viereen. "No, hyvä tohtori", kysyin minä, "mitä piditte kastepuheesta?"
"Paljon se minulle antoi ajattelemista", vastasi hän. "Hyvä rouva Buchholz, minä rakastan personallista vapautta olematta siltä juuri synnin tiellä, ja tarkasti minä ajattelen, ennenkuin antaudun parhaimmankaan anopin valtaan. Taivas tietköön, kuka vanhaa pastoria on auttanut puheen teossa, mutta minua se suinkaan ei ihastuttanut koti-ikeesen! Enkä minä myöskään voi uskoa teidän huolivan turmeltuneesta vävystä."
Nyt minä sen tiesin. Siinä oli rukkaset, oikeinpa jättiläisrukkaset. Miksikä ei vanha herra paremmin tuntenut tohtoria? Olisihan hänen toki pitänyt käsittää, että arkoja asioita on käsiteltävä hellävaraan.
Minä yritin asiasta vielä enemmän puhumaan, sillä puhumallahan ne asiat useimmin selviävät, vaan silloin huusi Krausen rouva: "Missä on Edvard? Missä hän on?" Vierashuoneessa ei suinkaan, sillä hänen paikkansa oli tyhjänä. Ei häntä näkynyt viereisessäkään huoneessa eikä myöskään kyökissä. — "Hyvänen aika, missä on Edvard?" Herra Krause etsi joka paikasta, mutta poikaa ei löytynyt. Viereisessä huoneessa oli ikkuna auki tupakansavulle ja kuumuudelle. Olikohan hän pudonnut alas? Herra Krause katsahti ikkunasta. Jalkakadulla oli jotakin mustannäköistä. "Oma lapseni!" huusi Krausen rouva, "se on kadulla mäsänä!" ja rouva pyörtyi. Herra Krause ja muutamia muita herroja juoksi katsomaan; me koetimme sill'aikaa virkistää rouvaa. Olipa onni, että meillä oli tohtori seurassa, sillä pastori oli jo etikkapullon sijasta siepannut öljypullon hieroakseen rouvan otsakulmia. — Hän ei vielä liikkunut herrain palatessa. "Se oli vain ikkunatyyny", sanoi herra Krause, "eikä meidän lapsemme; heräähän toki, Adelheid!" Rouva selvisi. "Missä on Edvard?" nyyhki hän. "Voi, te vain tahdotte salata minulta hirmuisen onnettomuuden. Sanokaa totuus, epätietoisuus minut ihan tappaa!"
Me emme suinkaan tienneet, mitä siihen olisi ollut sanottava. Äkisti Bergfeldtin rouva, joka oli tähän asti istua töllöttänyt sohvalla, älähti ja hyppäsi kohoksi lattiasta: "Jokin minua pisti!" Ja totta se olikin. Edvard vekkuli oli ryöminyt sohvan alle, löytänyt sieltä vanhan parsinneulan ja sillä pistänyt Bergfeldtin rouvaa pohkeesen.
Rouva oli ihan vimmoissansa ja aikoi heti paikalla katsoa, oliko neula pahastikin sattunut. Ainoastaan töintuskin sain minä hänet hillityksi ja viedyksi viereiseen huoneesen, jossa tuli selville, että tuskin pisaraakaan verta oli vuotanut; ainoastaan pieni punainen pilkku oli sukassa.
Krauset olivat kuin hullut pojan löytymisestä. Rouva suuteli ja hyväili lasta, että inhotti moista katsella.