"Mistä sinä sen tiedät?"
"Minä kysyin häneltä."
"Mitenkä se johtui sinulle mieleen?"
"Muistathan, ett'ei Emil voinut olla kymmentäkään minuuttia polttamatta."
"Papan sikarit ovat vaatekaapin päällä. Viepä myöskin tämä toti sisään ja nämä leivokset; hänellä kyllä lienee nälkäkin."
Minun olisi tehnyt mieli riemusta hyppiä. Ensi kerran Betti pitkään aikaan lausui nyt tuon nimen, joka häntä aina pahoitti, milloin sitä muut tulivat lausuneeksi. Nyt se oli hänelle tullut välinpitämättömäksi. Viimeinkin!
Raudat olivat kuumat ja minä ryhdyin silittämiseen.
Eiväthän ne silitettävät puvun osat tietysti voineet nyt tulla yhtä hyviksi kuin pesun jälkeen, mutta kävipä minun kuitenkin näyttää siinä koko taitoani. Hyvää kangasta ne olivat ja hyvästi pidetyt. Schmidt-herra oli toimellinen nuorukainen, sen kyllä tästä näki. Valkoisen västinkin minä silitin; minun Kaarleni pitää aina kesällä valkoisia västejä ja sanoo, ett'ei kukaan osaa niitä silittää niin hyvin kuin minä. Nyt tuli Betti uudestaan ja toi herra Schmidtin kellon, joka oli täynnä vettä eikä tahtonut ruveta käymään. — "Alkaako aika tuntua hänestä pitkältä?" kysyin minä. — "Ei", vastasi Betti, "me vain puhuimme, miten nopeasti tunnit kuluvat, ja silloin hän katsoi kelloaan." Minä ripustin kellon kuivamaan; se oli oikea kallis kultakello eikä mikään joutava kellonavain niinkuin Bergfeldtin Emilillä. Tuo Bergfeldtin juttu olikin vain paha erehdys.
Emännän olin minä lähettänyt teurastajaan, josta hän kohta toi pihvipaistia ja rupesi sitte kuorimaan perunoita. Vaatteet kuivivat vähitellen. Minä auttelin niitä, missä vain sopi, silitysraudalla. Minä puuhasin melkein kuin omalle kelpo Kaarlelleni, jolle työskenteleminen tietysti on suurin iloni. Sitte asettelin vaatteet sievästi vuoteelleni ja panin viereen saappaat, jotka emäntä oli niin hyviksi kiillottanut, kuin nyt saattoi.
"Kas niin, herra Schmidt", sanoin minä, "nyt on kaikki jälleen kauneimmassa epäkunnossa; nyt saatte valepuvustanne luopua."