Hän kummasteli, mitenkä kaikki oli niin nopeasti saatu aikaan, mutta mitäpä ne miehet ymmärtävät kuumista raudoista.
Betti ja minä katoimme pöydän etuhuoneessa. Me asetimme sijat seitsemälle hengelle: herra Schmidtille ja hänen neljälle kumppanilleen sekä meille molemmille. Viiniä oli meillä kotona, laseista ja talrikeista piti emäntä huolta. Hän oli todellakin oikein kunnon emäntä, ja minä päätin täst'edes ruveta seurustelemaan hänen kanssansa.
Kun herra Schmidt pukeuduttuaan astui etuhuoneesen, näytti hän kuin juuri räätälistänsä tulleelta. Todellakin muhkea ja pulska nuorukainen! Ainoastaan kaularosetti oli poissa eikä Kaarlen kaulaliinoja ollut yhtään käsillä. Mutta Betti keksi keinon. Hän otti minun sakseni ja leikkasi harsopuvustansa kaistaleen ja teki siitä hyvin sievän, valkoisen rosetin, joka hänen kuitenkin itsensä piti sovittaman herra Schmidtille kaulaan, hän kun ei siitä muuten olisi huolinut.
Ystävien tullessa olivat jo perunat kypset ja pihvithän pian paistuvat. Ne maistuivat kaikille erinomaisen hyvin ja kaikki me olimme iloisella mielellä. Herra Feliksin ystävä nosti lasinsa ja sanoi tahtovansa kaikkien heidän puolestansa kiittää vierasvaraista taloa heidän ystävänsä huolellisesta hoitelemisesta, jolloin he onnea ja menestystä toivottaen joivat Buchholzien maljan. — Minä vastasin olevani pahoillani, ett'ei Kaarleni ollut kotona, vaan toivovani heitä tulemaan toistekin. Ja he lupasivatkin tulla. Se oli erittäin hauska ilta. Mutta pitihän kuitenkin viimein erota; herra Feliksistä näytti olevan hyvin vaikeata lähteä Berliiniin. Vaan läksi hän sentään toisten jäljestä, jotka jo olivat kaukana edellä.
Me järjestimme huoneemme entiselleen ja istuimme vielä vähän aikaa oven edessä. Oli niin ihmeen ihana ulkona, sillä kirkkaina kesäöinä ei luonto makaa, vaan ainoastaan hiukan nukahtaa, sillä aamuhan palaa lyhyen hetken kuluttua. Puut ja pensaat tuoksuivat ja pensastossa nirskuttelivat kilpaa heinäsirkat.
"Mamma", sanoi Betti, "kaniini pitää meidän toimittaa pois, ei sitä jaksa kärsiä, se saa koko asuntomme haisemaan."
"Herran kiitos", sanoin minä.
Vähän ajan kuluttua kuiskasi Betti: "Mamma, kyllä minun pitää sanoa; ei se poika itse pudonnut… pikku Krause hänet takaapäin sysäsi."
"Betti!" huudahdin minä kauhistuen.
"Minä sen näin ja Krausen rouva näki sen myöskin ja kalpeni, ja herra Felikskin sen näki."