"Sanoiko hän niin?"
"Ei, vaan minä tiedän, että hän näki; sen huomasin hänen silmistänsä."
Minä kiersin käteni Bettin ympäri ja hän tunkeutui hyvin minuun kiinni, jota ei ollut pitkään aikaan tehnyt. Me olimme vaiti, kumpikin omissa ajatuksissamme; vasta myöhään, kun jo taivas alkoi itäpuolelta vaaleta, menimme levolle.
Elonkorjuu-juhla.
Vielä kerran täytyy minun puhua teille ja pelkästä mielihyvästä. Te olette monesti minua osanottavaisesti suojelleet lohdutuksen sateenvarjolla, kun murheen pilvistä rakeita ropisi minun ja omaisteni päälle; niinpä minä myöskin ensinnä teille kerron perheemme ilahuttavat ilmatiedot.
Toiveet ovat seuraavat: Bettin sateisuus Bergfeldtin Emilin tähden on vähenemässä, tohtori Wrenzchenin kylmyys Emmiä kohtaan muuttumaisillaan kuumuudeksi, Kaarle ja minä olemme pysyväisen hyvän sään kohdalla, eno Fritz osoittaa vaihtelevaista säätä. Vähitellen kyllä saatte kuulla, miten se kaikki on tapahtunut.
Mukki siis sai meiltä matkapassin, piironginlaatikko pestiin kunnollisesti ja Kosmos lähetettiin pois, kun meillä ei kuitenkaan ollut aikaa sen lukemiseen ja meistä muuten oli jotenkin samantekevä, miten korkeat Mexikon vuoret ovat. Sen sijaan kävelimme löytöretkellä Tegelin metsissä, joista löytyikin ihmeteltäviä paikkoja. Erään paikan me nimitimme Vilhelmiinan Lepolaksi, toisen taas Bettin Metsäsaliksi, kun näet puut siinä olivat piirissä ja muodostivat oikean luonnonomaisen huoneen; metsän rannassa olevaa niittyä sanoimme Mukin Pampasiksi (jonka sanan olimme löytäneet Kosmoksesta), ja muuan kunnas, jolle järvi näkyi, sai mieheni kunniaksi nimen Kaarlentunturi. Siellä minä päätin kerran pitää pienet kahvikestit.
Kun emme oikein keksineet, mihin panna kaniinia, lahjoitimme sen pikku Krauselle, jonka piti luvata olla sitä rääkkäämättä. Herra Krause lupasi pitää huolta elukasta, ja kun hän on jäsenenä eläinsuojelus-yhdistyksessä, saatoimme me tietysti luottaa häneen.
Kun Edvard tuli Mukkia noutamaan, saatoin minä häntä kirkkomaan yli. "Tässä on ihmisiä haudattuna", sanoin minä, "entä jos ne olisivat tuoneet tänne myöskin sen pikku pojan, joka silloin järveen putosi?" — Edvard ei vastannut, vaan rupesi puuhaamaan Mukin kanssa. — "Mitäpä, jos se poika olisi hukkunut?" kysyin minä edelleen. — "Miksi hän ei osannut uida?" vastasi tuo tunnoton vekkuli. — "Vai niin? Olisiko hänen pitänyt osata? Mutta eikö totta, että sinä vain vahingossa häntä sysäsit?" — "Itsestään hän ihan putosi!" vastasi hän julkeasti. — "Edvard, jospa minä sitä en usko?" — "Mamma sanoo, että hän se alkoi riidan minun kanssani." — "Sekö hento poika-raukka? Sitä minä en voi uskoa." — "Mutta totta se kuitenkin on. Mammakin sen näki." — "Ehkäpä lienee sitte niin ollut", sanoin minä, "vaan nyt mene ja pidä hyvästi Mukkia." — Pois hän juoksi, minkä kerkisi. Minua oikein hämmästytti tuon pojan julkeus. Mitäkähän hänestä on tuleva? Mitä on koituva semmoisesta kasvatuksesta? Pelkäänpä, että äitinsä saa vielä kerran itkeä verisiä kyyneleitä silloin, kun se jo on liian myöhäistä. — "Liian myöhään!" mikä hirmuinen sana, kun ihmisen oma syyllisyys sitä huutaa korvaan! Silloin ei auta omatekoinen kuurous.
Ell'eivät ilma ja uinti olisi tehneet Bettille niin erinomaisen hyvää, olisin minä Tegelistä lähtenyt sen parempi, mitä pikemmin, sillä minua vähän pelotti, että ehkä joskus joutuisin sananvaihtoon Krausen rouvan kanssa; mutta kun elonkorjuu oli juuri loppumaisillaan ja elojuhla tulemassa, katsoin kuitenkin paremmaksi vielä jäädä, koska se tilaisuus näytti minusta hyvin sopivalta kutsua muutamia vieraita kesäasuntoomme. Minä neuvottelin asiasta Bettin kanssa.