Tulevana kesänä menemme taas Tegeliin, vaikka minä ehkä saan mennä yksin. Sitte minä käyn metsässä vanhoilla lempipaikoilla, istun Kaarlentunturilla ruohokossa ja ajattelen entisyyttä ja tulevaisuutta, olen puhelevinani tyttärieni kanssa, jotka silloin tuskin enää ovat minun luonani, kun… no, kun kerran eivät ole.
Tällä välin lähestyi taas joulun aika, jolloin jokaisella on edes jotakin salattavaa toiseltansa, vanhoilla nuorilta ja nuorilla vanhoilta, ja niitä salaisuuksia niin hartaasti säilytetään, kuin olisi niiden ilmi tuleminen suurin onnettomuus maailmassa; ja kuitenkin ovat ne vain pelkkää rakkautta.
Mutta välistä on siinä rakkaudessa myöskin vähänen karvasta makua, ja kun semmoinen katkera minulle ei ollenkaan maistu, niin minä huonot kiitokset sanon moisista ilomaljoista, joissa minulle juotetaan koiruohoa.
Kun lapset ovat pienet, pääsee hyvinkin helposti heidän huomaamattansa heidän pikku salaisuuksiensa perille; täytyy päinvastoin olla varoillaan, ett'ei niitä tule pois karistelleeksi kuin lehtiä ruususta, joka on liian kauan riippunut varressaan. Vaan kun lapset ehtivät kasvaa, oppivat he myöskin paremmin pitämään varansa ja olemaan vaiti, vaikka kyllä koko heidän olemuksensa pyrkii kavaltamaan. Ja kun he vähitellen vaurastuvat suuriksi ja jos sitte vielä rakastavat jotakuta muuta kuin Jumalaansa ja vanhempiansa, silloin ovat he suljetut kuin vuori, jossa lumottu prinssi istuu. Jos äitit kuitenkin tahtovat tietää, mikä prinssin risti- ja sukunimi on, täytyy heidän odotella sattumusta ja kulkea jälkiä myöten kuin pahin poliisi. No, onhan tuota itsekin kerran oltu nuorena ja tiedetään sangen hyvin, mitenkä se käy!
Minun molemmat tyttäreni olivat ajoissa hankkineet ompelutarpeita joululahjoja varten, ja kun nykyään koristetaan uusilla muinaissaksalaisilla korukaavoilla sekä pölypyyhkeet ja kahviliinat että yksin lattiarievutkin, niin minä en ollenkaan vastustellut heidän ompelu-intoansa. Se nyt kerran on muoti, ja parempihan se onkin kuin aikaa haaskaava romaanien luku, sillä mitäpä kehenkään koskee, saavatko kaksi, joita ei ollenkaan tunne, toisensa vaiko ei?
Lapset olivat hyvin ahkerat, varsinkin Emmi. Kun kerran sivumennen kysäsin: "No, Emmi, aiotko nyt tänä jouluna meitä erittäin suurenmoisesti hämmästyttää?" tuli hän ihan hämilleen ja sanoi: "Älähän odota liian paljoa, Mamma; tiedäthän sen ennestäänkin: vähä, vaan sydämmestä!" Mutta kun hän istui työssä puoleen yöhön, en minä jaksanut pysyä levollisena, vaan rupesin vakoilemaan, niinkuin jokaisen äitin velvollisuus on. Vaikka minä miten tarkkaan vartioin, niin oli hän kuitenkin viekkaampi, ja vaikka minä päivä päivältä yhä selvemmin huomasin, ett'ei hänen salaisuutensa voinut olla koruommeltuja nenäliinoja eikä mitään senlaatuista, niin ei minun kuitenkaan onnistunut päästä edes sen jäljillekään. — Jos minä Bettiltä kysyin, vastasi hän: "Ei hän minullekaan sano!" ja Kaarlen kanssa minä en huolinut ruveta siitä puhelemaan, sillä hän oli viime ajat ollut aina niin hyvällä mielellä, että minua säälitti ruveta hänen iloansa haihduttamaan semmoisilla perhehuolilla. Jospa minä kuitenkin olisin puhunut, ehkä silloin vielä olisi kaikki kääntynyt hyväksi. Ainakin olisi minulla ollut yhtä suuttumusta vähempi.
Eräänä iltana, kun Emmi ja Betti istuivat huoneessaan joululahjojensa puuhassa ja minä ajatuksiani tarkastelin, kuului tampurin ovella soitettavan. Minä nuolena ulos avaamaan, sillä minä olin lujasti päättänyt, ett'ei vähäisimmänkään pikku asian pitänyt tarkastamatta pääsemän taloon. — "Tässäkö ne Buchholzit asuvat?" kysyi joku, joka näytti käsityöläis-pojalta. — "Kyllä", vastasin minä, "tämä se on Buchholzin talo." — "Hyvä, minulla on asiaa neiti Emmille." — Nyt minun silmäni kerrassaan aukesivat. "Tässä nyt on salaisuusarkun avain", kuiskasi minussa sisällinen ääni, ja huolimatta kauan miettiä sanoin pojalle: "No, se sopi hyvin, minä olen neiti Emmi." — "Sittenpä lienette jo jääneet vähän takapajulle!" sanoi se hävytön nulikka. "Vaan ehkäpä nämä henkselit vielä auttavat!" Ja niin sanoen hän veti esiin käärön, jossa oli kaksi keskentekoista henkseliä, ja pani ne näytteeksi olkapäilleen. "Mestari käski tuoda terveisiä ja sanoo, että niin pitkää ruumista, jolle nämä kävisivät, ei suinkaan ole muilla kuin jättiläisillä. Vai pitääkö niistä tehdä ohjakset?"
"Niin, kyllä minä näen, että ne liian pitkät ovat", vastasin minä niin levollisesti, kuin voin. "Minä mittaan vielä tarkemmin. Tule puolen tunnin päästä takaisin. Tästä saat groshenin!" — "Pitäkää se niin kauan, kun minä palaan ja te lisäksi annatte toisenkin siihen kuuluvan rovon. Jääkää hyvästi!" Ja se hävytön veitikka meni.
Minä katsoin henkselejä. Ne oli ommeltu hienoimmalla silkillä täyteen ruusunnuppuja ja lemmikkejä; mielettömän vaivaloinen työ, vaan vähintään kyynärän vertaa liian pitkät. Mutta ketä varten oli lapsi nähnyt semmoista vaivaa? — Se minun piti saaman tietää. — Siispä minä rappuja ylös tyttöjen kammariin. Minä koputin ovelle, että he ehtisivät kätkeä joulusalaisuutensa, astuin sitte sisään, niinkuin en olisi mitään tiennyt, ja sanoin: "Emmi, eräs poika toi juuri nämä henkselit, vaan nämähän ovat liian pitkät!" — Emmi katsoa tuijotti minuun perin hämmästyneesti ja vaikeroi sitte: "Voi, nyt on kaikki hukassa!" — "Mikä on hukassa?" kysäsin minä säikähtäen. — "Ja me kaikki kun siitä niin iloitsimme." — "Mistä sitte, lapsi?"
"Tästä nyt taas näet, mitä siitä seuraa, kun sinä sekaudut joka asiaan, mamma", sanoi Betti moittien. — "Mitä sitte?" — "Niin no, ei kaiketi nyt enää maksa vaivaa pitää salaisuuksia. Ethän sinä kuitenkaan saa rauhaa, ennenkuin kaikki täsmälleen tiedät. Emmi on kihloissa tohtori Wrenzchenin kanssa ja pappa on siihen suostunut ja samoin tohtori Wrenzchenin vanhemmat, ja sinulle me olisimme morsiusparin antaneet joululahjaksi. Henkselit on tietysti tehty tohtorille, jolla housunlahkeet aina ovat niin perin lyhyet, ja sitä kohtaa korjatessa ovat nuo nyt ehkä tulleet vähän liian pitkiksi. Nyt tiedät kaikki; nuo tyhmät korut (hän osoitti ruusu- ja lemmikki-ompelusta) olisivat kuitenkin saattaneet sinut oikeille jäljille."