Minä vaivuin istumaan. Emmi kihloissa tohtorin kanssa! Minun tietämättäni! Minulta kysymättä! — Minusta tuntui kuin kuninkaasta, jolta on valta riistetty. Minun arvoni perheessä oli kukistettu. Ja kuka sen oli kukistanut? Eräs vento vieras. Tuo tohtori, joka oli jo niin usein minua vastustanut ja nyt salaa ja kavalasti saanut minun Kaarleni puolelleen. Se oli liiaksi. Jos olisin täyttä kyytiä juossut pääni seinään, en sittekään olisi hämmästyneemmin siinä istunut kuin nyt.
Ensin teki mieleni purskahtaa nauramaan, mutta minä hillitsin itseni, sillä minustahan nyt riippui lapseni onni; saatoinhan minä tohtorin kanssa selvitellä keskinäisiä tilejämme niin usein ja niin kauan, kunnes jompikumpi meistä joutui paareille. Sentähden minä toinnuin, nousin ja menin liikutettuna Emmin luo, syleilin ja suutelin häntä ja sanoin: "Minun siunaukseni saat, ja jos tohtori olisi täällä, siunaisin samalla häntäkin." — "Hyvä, hyvä, mamma!" sanoi Betti hymyillen ja poistui.
Minä siis jäin kahden kesken Emmin kanssa, ja se lapsi ilmasi nyt minulle koko sydämmensä: kaikki ihan huiskin haiskin, milloin iloista, milloin järkevää, mutta kaikki, mitä hän puhui, kuului tavallansa yhteen, sillä kaikki se tarkoitti tohtoria. — Emmi oli aina suosinut tohtoria ja tohtori myöskin häntä, vaan sitä tohtori ei sietänyt, että hänet olisi väkisin tehty onnelliseksi. "Ja sitte me tapasimme toisiamme hevosrautatiellä, ja kun eräs herra minua kerran iltasilla hätyytti, suojeli hän minua. Se oli tuo kelvoton herra Kleines. Tohtori sanoi, hänestä irti päästäkseen, että minä olin hänen morsiamensa; mutta se oli vain leikkiä. Ja kerran — me taas ihan sattumalta olimme ajamassa hevosrautatiellä — silloin katsoi hän minua silmiin ja ojensi minulle kätensä ja minä ojensin käteni hänelle. Silloin se oli sovittu." — "Sanaakaan sanomattako?" — "Aivan niin. Mutta silloin oli se totta. Ja miten mielelläni minä ajan hevosrautatiellä, osaat tuskin arvatakaan, mamma. Sitä tohtorikin enimmin suosii." Suutelolla suljin minä pikku lörpöttelijältä suun. Mutta kyllä hän olikin suudeltavan näköinen seisoessaan siinä, silmät loistavina ja posket punottavina, niin nuorena ja elämästä iloitsevana, ensi rakkauden säteistä rikkaana. — Minun täytyy sanoa, ett'en minä oikeastaan olisi suonut häntä tuolle tohtorille, mutta he rakastivat toisiaan, ja silloin minä tietysti olin ihan voimaton.
Betti palasi ja kertoi lähettäneensä tohtoria noutamaan, että hänkin saisi osansa siunauksesta, mutta hän viipyi kello yhdeksään asti sairastensa luona eikä yhdeksän jälkeen enää päässyt tulemaan, kun hänen rappusiansa paraillaan maalataan. — "Eikö hän sitte olisi päässyt piharappujen kautta?" — "Ei siinä talossa ole mitään piharappuja, mamma", sanoi Emmi, "vaikka se muuten on hyvin sievä." — "Oletko sinä jo käynyt hänen asunnossaan?" — "Tietysti, papan ja vanhojen Wrenzchenien kanssa… ah, miten hyviä kunnon ihmisiä ne olivat!"
"Ilmanko minua?" tiuskasin minä pahastuen.
"Niin, mamma. Tahdoithan sinä häntä niin mielelläsi vävyksi, ja me arvelimme lahjoittaa hänet sinulle jouluksi", sanoi Emmi. — "Kelle se kaunis ajatus johtui mieleen?" kysyin minä. — "Tietysti sen tohtori keksi. Oi, mamma, hän on niin viisas ja ymmärtäväinen", riemuitsi Emmi. "Jospa tietäisit, miten lempeä hän voi olla!"
"Emmi!" toruin minä vähän katkerasti, "eikö sinusta äitisi enää ole mitään, vaan kaikki kaikessa tuo tohtori, joka on tunkeutunut kuin susi lammaslaumaan? Senkö kiitoksen minä nyt saan, että olen sinut synnyttänyt ja kasvattanut suureksi, että sinua olen suojellut kuin silmäterääni, että te nyt kaikki noin kylmäkiskoisesti sysäätte minut syrjään tuon tohtorin tähden? Ehkäpä hänelle on onneksi, että hänen portaissansa maali vasta huomeisaamuun kuivaa; kukapa tietää, jos hän täällä olisi, miten…"
Emmi laski hiljaa kätensä minun olkapäälleni. "Toruiko isoäitikin näin, kun sinä tulit papan morsiameksi?" kysyi hän ja katseli minua autuaasti hymyillen. — "Ei… ei… lapsukaiseni… enhän minäkään toru. Se minua vain pahoittaa, ett'ette jo ammoin päästäneet minua onnestanne osalliseksi!"
"Ja me luulimme tuottavamme sinulle joulu-ilon, jommoista ei sinulla koskaan ennen ole ollut. Rakkaudestahan me vain olimme vaiti!"
Oikeassa se lapsi oli ja kohtapa minäkin tyynnyin. Kun poika palasi, annoin minä hänelle jälleen henkselit ja Kaarleni mitan, joka on päätänsä pitempi tohtoria, niin että ne kyllä tulevat sopiviksi tohtorille, jos hän ne vetää lyhemmiksi. — Kaarle palasi vasta myöhään yhdistyksestänsä. Liian ystävällinen minä en tosin ollut hänelle, sillä hänen piti kokeman, ett'ei vaimoansa noin vain petellä ihan rankasematta, olkoonpa sitte tarkoitettu vaikka millaista joulu-iloa, josta nyt kuitenkaan ei enää voi olla puhettakaan.