Aatto-ilta lähestyi lähestymistään. Piparkakku-kuvia rupesi ilmestymään leipurien ikkunoihin, joulukuuset tulivat myöskin näkyviin ja samoin joulun koko iloisuus. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa oli viljalti pieniä joulukertomuksia, jotka minä kuitenkin säännöllisesti jätän lukematta. Miksi? Koska ne kaikki ovat niin hirveän surulliset. Yksi niissä on melkein aina sairaana, äiti tai isä tai lapsi, ja terve henkilö sitte rajattomassa surussaan ulkona kohtaa jonkun hyvän ihmisystävän, ja viimein sytytetään joulukuusi ja kaikki hätä on kaukana. Jos niin paljo varakkaita vieraita maailmassa kuljeskelisi, kuin joulun aikaan novelleissa, niin tottapahan edes joskus kuulisi jollekulle ystävällekin semmoisen jouluenon tuoneen onnea, mutta kun sitä ei ole koskaan tapahtunut, niin minä puolestani luulen kirjailijain käyttävän senlaatuisia hyväntekijöitä vain virvoituslääkkeenä, lieventääkseen teennäistä tuskaa, jota ovat sairaalla ihmisraukalla vaikuttaneet lukijassa. Ken itse tietää, miten paljo tosikurjuutta on maailmassa, hän ei enää lisäksi tarvitse semmoista tekokurjuutta, hän osaa löytää kurjat tarvitsevaiset ja oppii myöskin pian auttamaan. Sentähden minä en suvaitse keksittyä joulusurua.
Minä kyllä tunnen ihmisiä, joilla ei suinkaan ole liiaksi ja joille sentähden tuollainen antelias vieras olisi hyvin tervetullut, mutta he tulevat toimeen ilman häntäkin ja ovat myöskin tyytyväiset. Sen minä ihan selvään näin Weigeltissä, kun pistäydyin heitä katsomassa aattoiltana.
Meillä oli joululahjojen anteleminen tällä kertaa tapahtuva hyvin myöhään, sillä tohtori ei päässyt sairailtansa tulemaan ennen kymmentä. Niinpä ajattelin: nyt menen ensin Weigeltiin auttamaan nuorta rouvaa, joka taaskin on säästäväisyydestä lähettänyt piian pois ja yksin hoitaa koko taloutta. Kello seitsemän olin minä siellä viidennessä kerroksessa, ja rouva iloitsi suuresti minun tulostani.
Herra Weigelt oli sanonut toimistostansa päästyään menevänsä ostamaan joululahjoja, eikä hän vielä ollut ehtinyt kotiin. Niinpä me saimme kahden kesken rauhassa puhella, ja kun Augusta minulle puhuu kaikki, tiesin minä kohta koko heidän elämänsä. Veloistansa eivät he vieläkään ole selvinneet, ensimäinen, velaksi saatu kalusto oli liian kallis, ja siitä asti, kun pikku poika on lisänä, ei Augusta ehdi tehdä niin paljoa käsityötä. Jos joku joulueno tulisi Amerikasta ja heidät vapauttaisi huonekalujen kauppiaan velasta, tulisivat he hyvin toimeen, mutta niitä jouluenojahan ei ole muualla kuin paperilla.
Kuitenkaan ei Augusta ollut yhtään surumielinen. Ei, päinvastoin hän oli hyvin tyytyväinen, sillä ensi kertaa hän nyt rakenteli pojallensa, ensi joulukuusi oli nyt koristettuna pikku miehelle, valmiina odottamassa, milloin kaksi kirkasta lapsensilmää oli heijastava sen valoloistoa. Perillinen, joksi he häntä sanovat, makasi vuoteessaan nukkuen.
"Minulla on kaikki valmiina", sanoi Augusta, "mieheni vain on vielä poissa." — "Minä en käsitä, mitenkä sinä niin paljon saat aikaan", vastasin minä. "Asuntosi on siistitty, illalliseksi on kaikki varustettu, joulukuusi koristettu… mitenkä sinä olet ehtinyt kaikki?" — "Hyvin yksinkertaisesti", sanoi hän, "minulla on taikasana; siitä asti, kun sen tiedän, sujuu kaikki nopeasti." — "Ja mikä sana se on?" kysyin minä uteliaasti. — "Pian, pian!" vastasi hän nauraen. "Se on niin helppo sanoa, paljon mukavampi kuin 'sukkelaan', ja se kaikuu niin somasti. Kun alotan jotakin työtä, sanon itsekseni: 'pian, pian'; jos menen torille, soipi korvissani: 'pian, pian', muuten herää poikasi, ennenkuin kotiin ehdit, Jos pesen astioita tai lattioita, kaikki käy aina 'pian, pian', ja sillä tavalla minä yksin ehdin oikeaan aikaan suorittaa kaikki taloustyöni."
Se minua hyvin miellytti, ja kun kaikki oli niin siistiä, täytyi minun tunnustaa, että Angusta teki kaikki myöskin perinpohjaisesti eikä ainoastaan 'pian, pian'.
Kun herra Weigelt nyt tuli kotiin, lähetettiin hänet heti makuuhuoneesen poikaa virkistyttämään, ja kun hän piankin huusi sisältä: "Kyllä me saatamme tulla", olivat jo kynttilätkin tulessa pikku joulukuusessa. — Hän astui, poikanen käsivarrella, sisään ja jäi seisomaan kynnykselle. Pienokainen ojensi kätensä tulia kohti ja katseli suurin silmin ihmettä. Sitte se huusi: "tat-tat-ta!" ja Augusta riensi luo, suuteli poikaa ja miestänsä, joka häntä hellästi syleili. Pienokaisen ilohuuto oli tehnyt äitin onnelliseksi. Joulu oli todella viidennen kerroksen pikku tuvassa. — Sitte tulivat esiin lahjat. Augusta antoi niitä miehellensä ja herra Weigelt oli ostanut koko joukon hänelle. Kumpikin oli toivonut juuri niitä kaluja, jotka nyt sai, ja Augusta aivan ihastui messinkihuhmaresta, jota paitsi hänen oli täytynyt tähän asti olla; hänen mielestään oli se vain liian kallis.
Nekin pikku tavarat, jotka minä toin, olivat heille mieleen. Minä olin siellä, kunnes Augusta laittoi illallisen, ja leikittelin poikasen kanssa. "Suuri ja vahva mies siitä tulee!" sanoi herra Weigelt, ja poika riemuitsi repiessään isänsä tukkaa. Sittemmin minä läksin, vaikka Augusta kyllä minua hyvin pidätteli. "Lapset", sanoin minä "mieluimminhan te tänään olette ihan ilman vieraita!"
Kadulle astuttuani huomasin ihmisten nyt vähän kiireisemmin rientävän kuin tavallisesti. Jokainen tietysti kiiruhti kotiinsa, ja monella oli pieniä lahjakääröjä, muutamilla myöskin joulukuusen-vaivanen, jonka olivat saaneet ostetuksi muutamasta groshenista, vaan monipa astuskeli hitainkin askelin ikäänkuin jotakin etsien. Joulu-iloako ehkä? Olivatko he yksinänsä suuressa kaupungissa? Kukapa sen tiesi… minä en heitä tuntenut. Mutta kaikki astuivat he tämän talon ohitse, jossa joulu-ilo oli ollut niin kaunis ja puhdas, kuin minä soisin joka talossa olevan. Ja tarkoin katsottuna, mikä sen ilon vaikutti? Pikku poikanen ja pieni messinkihuhmar.