Meillä ei vielä ollut lainkaan joulun näköistä, kun minä palasin kotiin, sillä yhä vielä tohtoria odotettiin. Kuusen olimme Kaarle ja minä koristaneet jo iltapäivällä. Emmi oli hyvin levoton, niinkuin morsiamet enimmäkseen ovat odotellessaan epäjumalaansa. Viimein tuli eno Fritz; se oli riittävä merkki, sillä minä olin lykännyt kihlauksen julkasemisen aina tähän asti ja sopinut eno Fritzin kanssa, että tohtori oli aatto-iltana salaa tuotava taloon. Minä menin huomaamatta kahveriin, jonne eno Fritz oli tohtorin päästänyt. Siellä hän nyt seisoi kuin murtovaras. Minä tervehdin häntä ja hän sanoi minulle hyvää iltaa, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä hänen olisi sanottava puolustukseksensa. "Auttakaa minua, sytyttäkää kuusta", sanoin minä iloisesti ja annoin hänelle tulitikkuja. Hän teki sitä niin ripeästi, että minä leikillisesti sanoin: "Te olette ihan kuin tehty perheenisäksi." Sitte piti hänen istua kukilla koristettuun nojatuoliin pöydän luo, jolla puu seisoi, ja kun minä häntä siinä katselin, näytti hän varsin muhkealta, melkein yhtä juhlalliselta kuin piispa.
Minä avasin oven, ja hämmästyen katselivat kaikki sekä kuusta että tohtoria. Sitä he eivät olleet odottaneet. Emmi kuitenkin heti riemuitsi: "tuossa hän on!" ja juoksi hänen luoksensa, ja me iloitsimme noista kahdesta ihmislapsesta, jotka olivat ojentaneet kätensä toisilleen ja joiden yli joulukuusi levitti loistavaa valoansa. Heidän silmistänsä kuitenkin loisti vielä kirkkaampi ja säihkyvämpi valo kuin kynttilöistä! Ja se oli rakkauden valo. Minun Kaarleni meni heidän luoksensa ja ojensi oikean kätensä tohtorille, joka siihen miehen tavalla tarttui. "Ensimäinen joulunaatto meidän perheessämme, joka nyt myöskin on teidän, hyvä tohtori", sanoi Kaarle, "lujentakoon sen lempeä vietto vielä vahvemmaksi liittonne. Olkoot ilomme yhteiset ja yhteiset myöskin surumme. Me olemme nyt yhtä perhettä!"
Minä tulin ihan liikutetuksi, kun Kaarle niin puhui, mutta en minä sitä näyttänyt, vaan sanoin: "No, katsokaammehan nyt, mitä se joulu-ukko on tuonut." Olipa siinä kaikenlaista. Tohtori oli aivan ihastuksissaan lahjakasastansa, vaikka minä hyvin pahastuin eno Fritziin, joka oli salaa pistänyt sinne skaatti-kortit ja kirjoittanut päälle: "Kuka antaa?" Minulle oli eno Fritz lahjoittanut "Kuinka anopeista päästään?"-nimisen näytelmän, jonka minä heti pistin piiloon. Emmi sai häneltä pikku hevosrautatien, josta hän ei kuitenkaan lainkaan pahastunut. Tohtori oli kouraltanut syvälti kukkaroonsa ja ostanut Emmille komeat vitjat ja metaljongin, johon sitte oli pistänyt oman valokuvansa, niin että minun täytyi moittia häntä tuhlaavaisuudesta. Mutta hän vain sanoi sillä kalulla toki aina arvonsa olevan.
"Varakkaampaa vävyä et voisi toivoakaan itsellesi, Vilhelmiina", sanoi eno Fritz minulle salaa, "sillä hän kokoaa summittain skaatti-pelissä." — "Sitä minä en ymmärrä", vastasin minä, "mutta valitettavasti tiedän, että hän tuhlaa, varsinkin syntymäpäivinään." — "Kuka sitä on sanonut?" — "Sinä itse." — Fritz purskahti nauramaan. "Ainoa tuhlaus, johon hän silloin tekee itsensä syypääksi, on se, että hän päivän kunniaksi leikkuuttaa tukkansa; mutta me puhumme kaikkialla hänen olemattomasta ylellisyydestään, että hän tulisi oikein kitsaaksi." — Mutta minä en nauranut. "Fritz", sanoin minä, "se ei saa enää tapahtua, ei Emminkään tähden. Arvelehan vähän, jos hän lakkaisi kunnioittamasta puolisoansa; sillä ei mikään niin halvenna ihmistä kuin kitsaus." — "Älähän nyt rupea haikailemaan, Vilhelmina, vaan tee, mikä virkasi on, ja seoita kunnon malja… ilman punssiahan ei mikään kihlaus ole laillinen!"
Me maistelimme punssia hartaasti. Eno Fritz ei lakannut ivailemasta; tuon tuostakin katsoi hän kelloansa ja sanoi joka kerran tohtorille: "Jos vielä tänä iltana aiot pyytää jonkun lohen, niin on jo aika katsella hevosrautatietä!" Vaan tohtori ei sanonut pääsevänsä pois, kun hänen morsiamensa piti häntä kiinni kädestä. Miten kauniilta kuului, kun hän sanoi minun tytärtäni morsiameksensa! Sehän se onkin parasta, kuin äiti saattaa itselleen toivoa, että kaikki murheet, kaikki rakkaus ja koko tuo kallis kasvatus tulevat kruunatuksi morsius-seppeleellä. Jos, tohtori oikealla tavalla rakastaa Emmiä, niin hän tietysti luopuu korteista ja tuottavammistakin pelitaloista. Minä puolestani en koskaan lakkaa tekemästä työtä hänen parantamiseksensa.
Seuraavana aamuna yritti Kaarle sanomaan, että minulla muka oli ollut vähän päässä. "Ei, Kaarle", vastasin minä vähääkään suuttumatta, "ei minulla ollut päässä muuta kuin iloa, pelkkää iloa!"
Emmin varasto.
Ennen minun nuorena ollessani tyytyivät morsiamet tavallisiin myötäjäisvaatteihin, vaan nyt pitää olla oikea varasto. Oikeastaan se tuo varasto ei ole muuta kuin myötäjäiset; se niissä vain on eroa, että nykyisen morsiamen varasto on paljon rimpsuisempi, mutta ei läheskään niin kestävä, kuin me ennen saimme myötä: enempi pitsejä ja poimuja ja muinaissaksalaista koruompelusta, vaan ei yhtään kestävyyttä. Minä kuitenkin sanoin itsekseni: Vilhelmiina, sinä laitat myötäjäiset vanhaan lujaan tapaan. Tohtori on varakas ja painava, niin että hänellä eivät kestä huonot huonekalut, ja ell'eivät lakanat ole parasta lajia, kuluvat ne säpäleiksi parissa vuodessa. Klorikalkki se syöpi uusaikaiset rievut tuota pikaa.
Muutaman päivän kuluttua kihlajaisista ilmoittivat sekä sulhanen että morsian, ett'eivät he aikoneet jättää häitänsä kaukaiseen tulevaisuuteen. — "Onko niillä sitte semmoinen kiire?" kysyin minä. "Onhan kihloissa-olon aika niin suloinen", huomautin minä tohtorille, "että olisi väärin sitä liiaksi lyhentää. Eivätkö nuoret silloin saa oppia perinpohjin tuntemaan toinen toistansa? Eikö silloin sulhasella ole tilaisuutta osoittaa huomaavaisuutta morsiantansa kohtaan, ja eikö ole varsin paljo valmistuspuuhia, että uusi talous näyttäisi kuin kaupaksi tehdyltä." — Mutta tohtori sanoi puolestaan vastustavansa kaikkea liikaa viivytystä, eikä hänelle sairailtansa jäänyt mitään aikaa ylellisiin kohteliaisuuksiin.
"Hyvä vävy", sanoin minä, "ei koskaan ole ylellistä tehdä itsensä mieluiseksi kanssaihmisilleen, varsinkaan silloin, kun joudutaan likemmiksi sukulaisiksi. Minä en itseäni varten vaadikaan enempää, kuin saattaa vaatia anoppi, joka pitää huolta tyttärensä onnesta." — Siihen tohtori vastasi pitävänsä minua suuressa arvossa ja taipuvansa kaikissa kohtuullisissa asioissa minun tahtooni, vaan hänellä piti oleman ratkaseva valta. Hänkin sanoi tahtovansa tehdä Emmin onnelliseksi, mutta ei muiden, vaan omien ohjeidensa mukaan eikä oman vapautensa vahingoksi. — "Muilla" hän tietysti tarkoitti minua. Minä hillitsin mieleni ja vastasin: "Olkoon sitte, niinkuin tahdotte, mutta myötäjäisiä vain ei liiaksi kiirehditä; sitä varten minä olen äiti."