Kiirehtimistä minä vihaan, vaan eikö nykyään kaikki käy neljässä nelisessä? Ennen muinoin tiedettiin krokuksien ja narsissien kukkimisesta, että silloin oli kevät; mutta nyt niitä raukkoja kiusataan ja vaivataan, että ne ovat hyvässä vauhdissa jo joulun aikaan. Ennen kukoisti sireeni siihen aikaan, kun leivoset tulivat, mutta nyt näkee niitä kukkapuotien ikkunoissa jo tammikuussa. Vaan minkä näköiset ne ovat? Lehdet pienet ja keltaiset, oksat hienot kuin oljenkorret ja kukat niin kurjat, kuin olisivat vuosikausia maanneet vuoteen omana!
Aivan samoin se on lyhyt kihlausaika. Ennen oli myötäjäisiä hankkiessa aikaa kaikkea perinpohjaisesti ja huolellisesti miettiä. Jokainen ommeltu kappale oli eri kokonainen ja tuli tutuksi ja rakkaaksi, koska siihen tuli samalla ommelluksi monta ajatusta, toivoa ja iloa, kaikki, mitä ainoastaan kerran liikkuu ihmissydämmessä, se on: morsiusaikana. Sen minä kyllin hyvästi muistan omasta nuoruudestani. Ah, miten se aika oli suloinen!
Nyt käy kaikki, kuin olisi joku piiska kädessä takaa kiirehtimässä. Ompelukoneen pitää kaikki rämistää valmiiksi, vaan onko sillä tuntoa? Kunnollisesti se kyllä tekee työtä, mutta kuinka se voisi ommella vaatteesen rakkautta, kun se ahmii neulansa alle kangasta kyynäröittäin! Rakkaus tarvitsee aikaa. Sentähden lieneekin ihan sopiva sanoa nykyisiä myötäjäisiä varastoksi.
Minä koetin niin paljon kuin mahdollista toimittaa kaikki vanhaan tapaan. Ken ei tiedä, miten paljon työtä ja vaivaa näkee liinavaatteen ompelemisessa, hän ei myöskään sitte pitele sitä koskaan varovasti; sillä tavalla joutuvat tuota pikaa hienot ruokaliinat pölypyyhkeiksi.
Tohtorin asunto on hyvin sievä, mutta vanhassa talossa, eikä siinä ole huoneitakaan kylliksi. Hän tarvitsee jo ammatissaan odotus- ja vastaanotto-huoneen. Mihinkä silloin jää sali? Siitä tietysti syntyi riita. Tohtori arveli, että milloin hänellä ei ole vastaanotto-aika, niin saattaa hänen vaimonsa eleskellä, miten tahtoo, vastaanotto- ja lukuhuoneessa. Sepä oli sukkela keksintö, vastustin minä; ei, kyllä hänen piti vuokrata ylempikin kerros lisäksi. Vaan hän ei sanonut itsellänsä olevan vähääkään halua antautua isännän nyljettäväksi. Eikähän se yläkerta pois karannut, saattoi sen vielä myöhemminkin vuokrata. — "Mutta mistä sitte sali otetaan?" sanoin minä kauhistuen. — "Mitä me tekisimme semmoisella huonekalu-makasiinilla?" kysyi hän. "Salit, joita ehkä käytetään kerran vuodessa, ovat keskisäätyläisillä tyhmää ylellisyyttä. Perhe oleskelee ahtaudessa pihanpuolisissa huoneissa, voidakseen kadun puolella pitää huonekalu-puotia, joka on siinä vain pesemistä ja tomuuttamista varten. Siihen mielettömyyteen minä en yhdy." — "Jos tahdotte kääntää maailman nurin, niin täytyneehän minun taipua", vastasin minä pistävästi, mutta enempää minä en pyydellyt, koska pappi ei vielä ollut sanonut amentansa. Ovathan nykyiset kihlaukset niin horjuvaiset, että vasta sitte uskaltaa hengittää, kun kirkko ja maistraatti ovat tehneet tehtävänsä. Minä hyväksyn ne molemmat, sillä kaksinkertainen on tietysti lujempi.
Muuttamiseenkaan ei tohtori taipunut. "Hoideltavani nyt tietävät, mistä minut löytävät", sanoi hän. "Uskokaa, kun sanon, että Berliinissä ei nuoren lääkärin ole niinkään helppo saada hoideltavia, sillä onhan täällä jo lähes puolitoista tuhatta lääkäriä." — "Vaan sehän on kauheata!" ihmettelin minä. "Ja kaikki tahtovat elää. Onko sitte olemassa niin paljo sairautta, että sitä riittää kaikille? Kylläpä tämä Berliini on oikein kauhistava pesä." — Kuultuani tuon suuren kilpailun ei minulle enää johtunut mieleen pyytää tohtoria muuttamaan toiseen paikkaan. Pitäähän kiittää Jumalaa, että hän tekee ihmisiä sairaiksi, ja olisihan ihan synnillistä tehdä sairaille vaikeammaksi tie lääkärien luo, kun kerran taivas armollisuudessaan hankkii paranneltavia. — Korjailtava se asunto kuitenkin on ja uudet huonekalut hankittava, vaikka se kyllä nytkin on siisti, sillä vaikka poikamiehet asuisivat miten siististi, niin toista kuitenkin on, kun emäntä taloon tulee. "Huonekaluista pidämme me huolen, rakas tohtori", sanoin minä, "yksinkertaista, vaan lujaa, vai haluatteko te uusmuotista ja hienoa?" Hän sanoi hienoja kaluja tehtävän kaiketi vain katseltavaksi eikä käytettäväksi, mutta ruokahuoneen hän mielellään tahtoi uusmuotiseksi, vaikka hän muuten piti mukavuutta suuremmassa arvossa kuin vanhanaikaisuutta. Vuoteet piti oleman lujaa nikkarin työtä eikä mitään uusia sängyn nimellisiä laitoksia. "Olkaa vain huoletta", sanoin minä, "sängyistä on tuleva ihan eri asunto. Minä tilaan ne vartavasten enkä luota kaupantavaraan. Ollessamme tässä äskeisenä vuorina matkalla särkyikin ravintolassa pirstaleiksi semmoinen sänky, vaikka se oli ihan uusi." Hän surkutteli minua sydämmestänsä ja toivoi niin kokeneelta rouvalta erinomaista taitoa talouden asettamisessa; varsinkaan ei hänellä ollut mitään selkoa kyökkiasioista.
"Vaan mihin me asetamme ruokapöydän?" kysyin minä katsellessamme hänen asuntoansa uuden kaluston varalle; "jos toisen kirjahyllyn viemme vinnille, niin saamme kylliksi tilaa." — "Kuinka minä voisin erota kirjoistani?" huudahti hän. — Minä otin yhden vanhan repaleen käteeni, näyttääkseni hänelle, miten paljon tilaa ne veivät, ja avasin sen. "Tohtori", toruin minä, toinnuttuani vähän kauhustani, "mihin te tarvitsette tuommoisia kirjoja, joissa on nyljettyjen ihmisten kuvia? Mikäli minä tiedän, ei kukaan lääkäri nylje ihmisiä, ja tutkintonne te jo ammoin olette suorittaneet. Mitä siis tehdään noin hirmuisilla kirjoilla näissä huoneissa, joissa Emmi on oleskeleva teidän kävellessänne sairaiden luona? Ajatelkaahan, jos se lapsi sattumalta saisi tämän nidoksen käsiinsä, voisi hän siitä kerrassaan kuolla; pois pitää toimittaa tohtoruuskirjat vinnille." — "Niihin Emmi kyllä tottuu." — "Ei koskaan!" sanoin minä. — Hän pahastui ja vastasi äreästi: "Sen minä paremmin tiennen. Kirjojani minä tarvitsen ja ne pidetään täällä alhaalla." — "Miten tahdotte", sanoin minä, otin hattuni ja saalini ja arvelin itsekseni: "Kylläpä minulle on hyvä vävy kasvanut. Mutta maltahan, hyvä herra tohtori. Ei ollenkaan salia, vaan tuommoisia inhottavia kirjoja vielä näissäkin huoneissa — sepä on kaunista!"
Ja kotona istui Emmi onnesta loistavana ommellen varastoansa. — "Jospa tietäisit, mikä sinulle on tulossa! lapsi-parka!" huokasin minä itsekseni; "mutta ole huoletta, sinulla on äiti, joka on suojeleva lastansa kuin ärtynyt leijona. Kunhan vaan aika joutuu, kyllä minä tiedän, minne kirjat joutuvat!"
Minä autoin Emmiä, sillä vielä oli paljon tekemättä. "Mamma", sanoi hän, "tämmöistä huvia ei minulla ole vielä koskaan ollut työstä kuin näistä varustelemisista."
Häät.