Miksi ette tulleet nuoremman tyttäreni ja tohtori Wrenzchenin häihin? Ettekö suosi häitä vai oliko teillä muuta estettä? Jos olisitte siellä olleet, niin teillä ihan varmaan olisi ollut hauskaa, vaikka minulla puolestani ei suurta huvia ollut, mutta milloinka se morsiamen äiti joutaa ajattelemaan omaa huviansa. Hän kyllä aina hymyilee ja näyttää niin perin onnelliselta uudessa tummanpunaisessa silkkileningissään, joka on koristettu kalleilla reunuksilla, ja hän myöskin sanoo olevansa onnellinen ja iloinen, vaan sydämmessä hänellä kasvaa ohdakkeita.
Miten paljo vaivaa, ennenkuin kaikki on niin pitkällä! Ensin nuorten talous, joka kyllä on helposti tehty ja hankittu, jos sulhanen on järkevä ja antaa huolellisen anoppinsa vallita, joka tarkoittaa hänen parastansa. Mutta jos hän on itsepäinen ja aina sekautuu asioihin ja vastustaa välttämättömintäkin, sanoen neljänkolmatta hengen pöytää pelkäksi ylellisyydeksi ja rouvan kirjoituspiironkia liikakaluksi, jolle ei ole tilaa, niin silloin ei enää voi olla suuttumatta. Kyllähän myönnän, että hänen nykyinen asuntonsa on tullut vähän liian täyteen uusista huonekaluista, mutta pitäähän hänen ainakin vast'edes hankkia mukavampi asunto, mutta sitä hän ei uhallakaan huoli. Ei lainkaan salia! Hirmuista toden totta!
Suurin huone täytyi nyt sisustaa makuuhuoneeksi, koska se muka on terveellisempi. Onpa sekin aika viisas keksintö. Olemmehan mekin suuriksi kasvaneet ilman terveysoppia.
No, taivuinhan minä, mutta en voinut olla sanomatta: "Hyvä tohtori, minä vain toivotan: tulkaa te uusmuotisine mietteinenne onnelliseksi. Mitä minun tyttäreeni koskee, niin hän tietää, että hänen vanhanmuotinen isänkotinsa on hänelle aina avoinna, vaikka puol'yön aikaan."
Tohtori murisi vastaukseksi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Luullakseni oli hänelle onneksi, että hän vain murisi, sillä kärsivällisyystynnyrissä on hyvin ohuet pohjat. Minä olin myöskin toivonut, että hän edes olisi lähtenyt häiden jälkeen huvimatkalle, mutta vaikka hänelle selitin, että yksin kyökkipiiatkin pääsevät häidensä jälkeen edes Bernauiin tai Biesenthaliin, ei hän siitä ollut milläänkään, vaan sanoi ammattinsa estävän häntä matkustelemasta, koska hänellä oli hoidettavana hyvin heikko sairas, jota hän ei millään lailla voinut jättää ja jonka parantaminen oli tuottava hänelle iloa. Niinpä minun täytyi tässäkin taipua, vaikka se kyllä ei tapahtunut sievimmällä tavalla.
Oli sitte huolena häihin kutsumiset. Kuka oli kutsuttava, kuka ei? Sulhasella on omat tuttavansa ja meillä omamme. Joll'ei Kaarle olisi ollut niin viisas, että sanoi: "Ennemmin pari vierasta lisää kuin pahoittaa ystäviä", niin ehkäpä vieläkin istuisimme sitä asiaa jauhamassa. Niin tulivat kutsutuiksi myöskin sulhasen yksitoista lääkäriystävää; vaan tarvitaanhan niitä tanssijoitakin.
Tietysti kutsuttiin myöskin Krauset. Hän, se Krausen rouva, tuli seuraavana päivänä kysymään, saattaisiko hän tuoda kanssansa pikku Edvardin, koska poika ei ollut vielä koskaan käynyt häissä ja nyt oli niin suuresti iloinnut pääsevänsä. Minä vastasin: "Hyvä ystävä, me olemme nyt varustaneet pitomme vain täysikasvuisille emmekä me voi yhden poikasen tähden tilata eri soittajia."
Se kyllä ei ollut rouvasta mieleen, mutta tiedänhän Tegelistä, miten kelvoton se poika on. — Mukkiakin oli hän niin rääkännyt, että heidän täytyi paistaa se elukka, hankkiakseen sille parempaa oloa — ja sentähden minä en enää voi kärsiä sitä lurjusta; äitinsä minä annoin istua ja vääntää suutansa mielin määrin. Sen sijaan sallin minä hänen ottaa mukaansa neiti Eriikan Lingenistä Emsin varrelta, joka kuuluu olevan vähän sukua Krausen rouvalle ja on nyt oleskellut jonkun ajan täällä Berliinissä; vaikka kyllähän minä huomasin, mitenkä hän tahtoo tehdä tytöstä ja eno Fritzistä paria. Minä sentähden puhelin hyvin vakavasti eno Fritzin kanssa, sanoen: "Mahdotonta on meidän ruveta Krausein kanssa sukulaisuussuhteesen, sillä mehän saamme nyt perheesen tohtorin, ja sentähden huomaa tarkoin: se metsäkukka ei kukoista sinua varten." — Eno Fritz vastasi: "Älähän ole tuskissasi, Vilhelmiina. Kunhan joskus joku prinsessa matkoillaan sattuu tulemaan Berliiniin, niin minä heti kosin häntä, ja hän on toivottavasti sinullekin kyllin hyvä!" — Se vastaus minulle riitti, sillä kun hän rupeaa ivalliseksi, aikoo hän aina tehdä ihan päinvastoin, kuin minusta on oikein.
Oliko siis ihme, että kaikki nuo huolet ja puuhat minua silminnähtävästi heikonsivat, niin että Kaarle sanoi toivovansa vain, että koko häät kohta olisivat jo pidetyt ja minä selviäisin entisiin oloihimme.
Viimein koitti hääpäivän aamu; sangen monista ihmisistä oli se vain tavallinen työpäivä, minulle oli se tuskan päivä ja lapselleni juhlapäivä. Emmi ihan säteili onnesta. Kun hän minulle sanoi hyvää huomenta sekä samalla syleili ja monta, monta kertaa suuteli minua, silmät säihkyvinä niin autuaasta luottamuksesta, kuin olisi koko tulevaisuus vain pelkkää kirkasta päivää ja tohtorin kanssa yhdessä kuljettava tie pehmoinen ja kukilla koristettu polku, josta uutterat pikku enkelit muka poistavat kaikki vastukset, silloin välähti minunkin mielessäni ajatus, että kaikkihan oli hyvin menestyvä. Vaan mitä toiveet ovat? Sokurijauhoa ihmiselämän happamuuteen.