Miten somilta he molemmat näyttivät muhkeissa vaunuissa! Emmi valkoisessa leningissä ja sen päällä keveä harso, kullankarvaisella tukalla vehreä seppele, oli niin suloinen, kuin morsian suinkin voi olla kunniapäivänään, ja tohtori, siloinen ja uusi kiireestä kantapäähän, näytti niin muhkealta kuin äsken nidottu virsikirja. Todellakaan ei hänessä ollut mitään moitittavaa; kaikki oli kuin valettu hänen yllensä.
Ja lisäksi morsiusneitsyet kukkakimppuineen ja muut naiset loistavissa puvuissa ja herrat juhlapukimissa… se oli todellakin niin komeata, ett'en sitä toki osannut semmoiseksi arvatakaan. Koko Landsberginkatu tirkistelikin ikkunoistaan meidän ajaessamme kirkkoon.
Morsiusparin seisoessa alttarin edessä pehmeni sydämmeni kovin. Ainahan äiti ajattelee tulevaisuuttakin. Olikohan tohtori aina oleva niin hyvä hänelle, kuin minun Kaarleni minulle? Ja mitäpä jos he riitautuisivat ja onni karkkoaisi pois? Niin, mitä sitte?
Sama pastori, joka oli päästänyt Emmin ripille, vihki nyt heidät. Rakkaus ei koskaan lakkaa, sanoi hän; se on kuin aurinko, joka nousee kirkkaana ja säteilevänä ja harhailematta kulkee rataansa. Ja vaikka pilvet sitä välistä himmentävätkin, niin se kuitenkin voitollisesti aina ne hajoittaa, kunnes se ehtoolla sammuu hiljaiseen loistoon. Niin on ihmisrakkauskin. Ja vielä ihanampi on Jumalan rakkaus; se ei koskaan haihdu, ei koskaan sammu, vaikka me suruissamme ja huolissamme luulisimmekin sen hävinneen. Mutta jos siihen lujasti luotamme, niin ei lohduttava toivo meitä koskaan petä, ja huolten ja surujen täytyy poistua ijankaikkisen rakkauden tieltä. — Sitte hän siirtyi puhumaan lääkärin ammatista, joka tohtoria niin usein kutsuu pois puolisonsa luota, ett'ei vaimon pidä siitä pahastua, vaan päinvastoin siunata hänen virkaansa, joka häntä saattaa sairasten ja kärsiväisten luo. Ja tohtorille hän sanoi, että rakkautta voidaan ainoastaan rakkaudella palkita ja että hänen tuli rakastaa ja kunnioittaa sitä, joka, häneen luottaen kaikesta sydämmestänsä, luopui isästä ja äitistä, häntä seurataksensa.
Kun sormukset vaihdettiin ja pappi yhdisti heidän kätensä, katsahti aurinko juuri ikkunasta, kullaten heidät säteillään. Urkujen sävelet kaikuivat kirkon tilavassa laivassa kuin onnesta ja ilosta riemuiten. Minuakin se vähän lohdutti, niin että ajattelin: "Hyvä Jumala kyllä kaikki parhaaksi kääntää, ja muuten sinä, Vilhelmiina, teet, minkä taidat."
Sitte alkoivat onnittelut, suutelemiset ja käsien puserrukset; päiväpaistetta ja urkujen kaikua lisäksi.
Kun olimme lähtemässä, tuli Emmi luokseni ja kuiskasi: "Mamma, ole hyvä, ota minun kukkavihkoni ja anna minulle omasi." — "Miksikä, Emmi?" — "Etkö sitte näe, että tässä on pomeransin kukkia?" — "Näen kyllä, mitä sitte?" — "Tiedäthän, mamma, ett'ei Frans siedä niiden tuoksua, se tuottaa hänelle päänkipua."
Minä hämmästyin, kuin olisin puusta pudonnut, ja seisoin vielä morsiusvaunujen lähdettyä siinä kuin kivettynyt. "Herranen aika", ajattelin minä, "ja me kun koko palmuston ripsuimme pomeransinesteellä." — "Augusta", sanoin minä, "Augusta, meidän pitää lähteä tuulettamaan huoneita."
Mitenkä minä oikeastaan saavuin englantilaiseen ravintolaan, en lainkaan tiedä; minä ajatuksissani olin yhä kiskovinani auki tohtorin asunnon ovia ja ikkunoita; ylevämpiin asioihin ei henki jaksanut kohota. Viimein me jo istuimme päivällispöydässä syömässä ja juomassa. Kaikista maistui ravinto, ja kun oli jotenkin kuuma, huuhtoivat he myöskin kunnollisesti kurkkuansa, niinkuin onkin tavallista iloisissa häissä. Minä vain en voinut yhtyä muiden iloon enkä syödäkään muuta kuin nimeksi, tietääkseni, mitä ja minkälaista siellä oli laitettu. Kylläiseksi syömisestä, siitä ei ollut puhettakaan.
Hyvä paikka minulla muuten oli. Vanha herra Wrenzchen talutti minut pöytään ja minun Kaarleni tohtorin äitin. Hän on lempeä ja hyvä ja pitää paljon pojastansa. Paljon hän minulle kertoi tohtorin nuoruudesta, mitenkä hän hyvin nopeasti pääsi kymnaasin läpi ja aina toi hyvät todistukset kotiin ja miten hän sitte yliopistossa oli ollut erinomaisen ahkera ja toimellinen, vaan kuitenkin samalla iloinen ja sukkela. Sitä minä mielelläni kuuntelin, mutta itsekseni täytyi minun sanoa: mitä hyötyä on avioelämässä paraimmistakaan koulutodistuksista tai kunnollisimmasta ylioppilasajasta? Siinä on usein ihan toisin.