Emmi ja tohtori näyttivät oikein viehättäviltä istuessaan vierekkäin suurien kukkakimppujen takana, jotka oli heidän kunniaksensa asetettu keskelle pöytää, mutta joka kerran, kun katselin kukkia, kirveli sydäntäni, ne kun johdattivat mieleen tuon onnettoman pomeransinesteen. Augusta tosin oli minulle vakuuttanut kaikkien ikkunain olevan selkiseljällään ja tuoksun jo melkein kokonaan haihtuneen, mutta minun sisällinen levottomuuteni ei kuitenkaan ruvennut haihtumaan. Minä jo ajattelin lähettää puutarhurin noutamaan pois koko sen kasvijoukon, vaan ei sekään käynyt päinsä, sillä mitäpä olisivat naapurit sanoneet? Sitä paitsi olikin ne vuokrattu kahdeksaksi päiväksi ja vuokra edeltäpäin maksettu.
Päivällispöytä näytti todellakin viehättävältä. Jopa ne yksitoista tohtoriakin koristivat, joiden suuren sivistyksen jo kaukaa voi huomata, kunkin välillä nuori tai ainakin nuorenlainen nainen; sitte poliisiluutnantti pyhäunivormussa, joka oli sanomattoman muhkea näkö, ja sitte kaikki muut. Herra Weigeltillä tosin oli hyvin omituisesti leikattu frakki ja hänen valkoisen liinansa oli Augusta sattunut saamaan liian sinertäväksi, mutta hän istui niin sydämmestänsä tyytyväisenä ja hymyili lakkaamatta niin imelästi, ett'ei hänen pukunsa mitään vaikuttanut.
Eno Fritz sitä vastoin oli loistava kiireestä kantapäähän: frakki uusimman muodin mukaan ja lankkisaappaat ensi kertaa jalassa. Ei hän minun eikä morsiusparinkaan tähden olisi semmoiseen tuhlaukseen antautunut, vaan tietysti täytyi hänen tehdä itsensä muhkeaksi, näyttääkseen joltakin vieruskumppaninsa silmissä. Ja hän, tuo Eriikka, käyttäytyi, kuin olisivat jo kihlakortit salaa painetut. Joka kerran, kuin joku kilisti lasia, alkaakseen puhetta, peljästyin minä kovin ja ajattelin: "Nyt se iloinen sanoma julistetaan koko hääväelle!" ja se pelko muutti ruoan suussani karvaaksi.
Vaan toinen kihlaus, jonka olisin niin mielelläni suonut tapahtuvan, ei tapahtunutkaan. Nimenomaan olin minä pitkässä kirjeessä kutsunut herra Feliksiä, mutta sittekin hän jäi tulematta. Minkä tähden? Olikohan hänestä kiusallista, että me hänet äskettäin näimme naamushuveissa jotenkin huonossa seurassa? No, miksikä ei nuori mies kerran kävisi semmoistakin näkemässä? Olimmehan mekin siellä, tosin sen ainoan kerran eläessämme. — Kun minä ilmoitin Bettille herra Feliksin vastauksen, ei hän tosin virkkanut sanaakaan, vaan vaaleni kuolonkalpeaksi, niin että minä kovin peljästyin. Heti hän kuitenkin rauhoittui ja koetti hymyillä. Sitte hän meni huoneesensa ja mellasteli piironkinsa laatikkoa, ja alas palattuaan oli hän olevinaan, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään. Mitähän onkaan tapahtunut? Minä en tätä käsitä!
Minä olin asettanut Bettille ateriakumppaniksi herra Kleinesin, ja hyvin Betti näyttikin puhelevan hänen kanssansa. Sittemmin hän kuitenkin kertoi minulle ymmärtäneensä vain puolet Kleinesin sukkeluuksista, muutamat olivat olleet ihan käsittämättömiä ja loput oli hän niellyt leivän kanssa vatsaansa. Onhan todellakin ihmisiä, jotka yht'aikaa pitävät suunsa täynnä ja puhuvat.
Kauneita puheita pidettiin: vakavia ja iloisia ja semmoisia, jotka eivät olleet kumpaakaan, koska puhujat aina eksyivät johonkin muuhun, kuin oikeastaan aikoivat. Tohtori Paber puhui virkaveljiensä nimessä, toivottaen, ett'ei tohtori uuden onnensa tähden unhottaisi vanhoja ystäviään, ainakaan heidän hauskoja, tieteellisiä illanviettojansa. — Ja tohtori vastasi. Hän lupasi aina pitää suuressa arvossa vanhoja kymnaasin ja yliopiston aikaisia ystäviä ja vakuutti rouvansa siihen kyllä suostuvan, että hän virkaveljien yhdistyksessä tiedettä harjoitteli. — Ja sen hän kylmäkiskoisesti julisti koko hääväelle. Kyllä minä sen tieteen tunnen: skaatti se on. Mutta se on yliopistoja kymnaasi-elämän seurauksia. Tuleeko Emmi onnelliseksi hänen hyvistä koulutodistuksistaan, kun hän menee ravintolaan ja vaimon täytyy jäädä yksin kotiin istumaan? Ei, ei koskaan!
Puheiden välillä laulettiin varta vasten sepittyjä lauluja. Runoileminenhan ei sivistyneille olekaan mikään konsti, milloin heillä vain sattuu olemaan aikaa. Vaan eräs herra Kleinesin kirjoittama pätkä, morsiusneitosten kunniaksi, oli todellakin kovin omituinen. Onneksi sitä ei käynyt laulaa millään tunnetulla sävelellä, ja myöhemmin sanoin vasten silmiä herra Kleinesille, että runoilkoon hän kylliksensä julkisissa sanomalehdissä, vaan siveihin perheihin hänen sepustuksensa eivät sovi.
Minä todella iloitsin, kun päivälliset päättyivät ilman eno Fritzin kihlajaisia. Palvelijain korjatessa pöytiä joimme me kahvia viereisessä huoneessa, ja sitte alkoi tanssi.
Tohtori Wrenzchen ja Emmi oli ensimäinen pari, sitte tulivat ne yksitoista tohtoria morsiusneitosten kanssa. Eno Fritz sen oli niin järjestänyt, koska hän muka tahtoi mielellään nähdä kerran koko tusinan tanssivia tohtoreja. Omituista se olikin.
Tietysti me vanhemmatkin tanssimme mukaan. Kaarle ja minä tanssimme yhden valssin oman hääpäivämme muistoksi. "Kaarle", sanoin minä, "olemmepa me molemmat nyt vahvemmat ruumiiltamme kuin silloin." — "Vaan yhtä onnelliset", vastasi hän. — Minä olin vaiti. Saatoinko minä ilmaista hänelle kaikki huoleni? En; se olisi ollut hirmuista. Vaimohan se muuten onkin luotu kärsimään ja kestämään.