Täytyipä tunnustaa, että ne yksitoista tohtoria suuresti vilkastuttivat koko juhlaa. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmin luopuivat he ammattinsa-omaisesta vakavuudesta ja antautuivat huvitukseen, kuin olisivat taaskin olleet nuoria ylioppilaita. Ja miten he osasivat naisia huvittaa! No niin, tietystihän lukenut mies tietääkin enemmän kuin vain ilmasta ja teaatterista, ja hyviä tanssijoita he kaikki olivat. Jokaisen kanssa minä yhden kerran tanssin velvollisuudesta.
Kun jo oli yötäkin palanen kulunut, tahtoi tohtori lähteä kotiinsa. "Emmillä on täällä niin hauskaa", sanoin minä, pyytäen häntä vielä viipymään ainakin lopputanssin ajan. Olihan minun mielestäni joka minuutti voittoa, mitä kauemmin huoneet saivat olla tuulettumassa. Ja tohtori taipui.
Mutta herra Weigelt oli nyt ihan onnettomana. Tosin hän ei siedä mitään, vaan miksi hän sitte tanssi, vieläpä kaikkein kauneimpien neitosten kanssa? Poliisiluutnantin Miilaa hän oikein imarteli, ja kun Miilan isä häntä siitä moitti, ei hän ollut kuulevinaankaan, vaan puhui joutavia ja tanssi levollisesti edelleen. Mutta kun hän sitte rupesi imartelemaan neiti Eriikkaakin, otti eno Fritz hänet kiinni käsivarresta ja vei herrain huoneesen, jossa oli saatavana punaista viiniä, seoitettua maljaa ja olutta. Mitä he siellä sille raukalle tekivät, en ollenkaan tiedä; vaan perin surkuteltavassa tilassa hän oli, kun Augusta tuskissaan kävi minut sinne kutsumassa. Hän istui ihan kukistuneena ja moitti itseään pedoksi, kun jätti lapsensa kotiin ja itse noin remusi. Hän pyysi, että hänet heti haudattaisiin, ja epäili, voiko Augusta enää koskaan antaa hänelle anteeksi. Onneksi oli läsnä ne yksitoista tohtoria. Yksi neuvoi hautomaan jäällä, toinen juomaan väkevää kahvia, kolmas tarjosi olutta, neljäs salmiakkia ja viides jotakin. Mutta herra Weigelt ei päästänyt ketään lähellensä. Toivottomuudessaan toi Augusta sinne minun vävynikin, ja häneen Weigelt luotti; vaan heti kun tohtori yritti lähtemään, alkoi hän vaikeroida ja piti hänestä lujasti kiinni. Tällä välin oli aikaa kulunut, niin että nuoren avioparin olisi jo pitänyt poistua, koska muutamia vieraitakin jo katoeli. Mitä oli tehtävä?
Mutta mitä varten sitte minun vävyni oli lääkäri ja mitä varten ne muut yksitoista olivat siellä? "Eikö kellään ole unijuoma-ruiskua taskussaan?" kysyi hän. Puoli tusinaa ruiskuja tuli heti näkyviin. He alkoivat pistellä häntä sinne tänne ja muutamassa minuutissa oli hän niin nukutettu, että hänet vietiin kotiinsa kuin mikähän tavarapakka, ja kolme lääkäriä seurasi häntä sinne. Eipä liene hauskaa katsella, kun jotakuta sillä tavalla kotiin tuodaan.
Nuoren parin lähtiessä alkoi jo aamu koittaa; he olivatkin melkein viimeiset kaikista. — Minun Kaarleni sanoi kääntyessään vuoteella kyljellensä, että ne oli ollut iloiset häät. Iloisetko? Kenties muille, vaan ei suinkaan minulle. Minä näin auringon nousunkin, ennenkuin vaivuin jonkinlaiseen huumaustilaan, eikä sitäkään kauan kestänyt, sillä huolet ajoivat minut jo aikaisin ylös.
Noin kello yhdeksän läksin Emmiä katsomaan. Minun oli mahdoton kauemmin viipyä kotona, sillä minusta tuntui, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Ja niin olikin. Aavistukseni eivät ole minua vielä koskaan pettäneet.
Kun soitin ja tyttö avasi oven, huomasin heti, ett'ei kaikki ollut oikein, sillä kun kysyin: "Joko pääsee herrasväen puheille?" sain vastaukseksi pitkäveteisen: "Kyllä kai. Rouva tohtoritar on ylhäällä." — Siis yksin. Minä ylös. Hyvänen, miten minä peljästyin, kun näin Emmin! Vielä morsiuspuvussaan istui hän uudessa sohvassa itkien, niin että sydän olisi voinut pakahtua. "No, hyvä lapsi, Emmi!" sanoin minä, "mikä sinulla on?" — "Voi, mamma! minä olen onnettomin olento koko maailmassa." — "No, onko hän sinua lyönyt?" — "Kuka?" — "Kuka muu kuin miehesi, se teeskentelijä!" — "Mamma, ei sanaakaan Fransista, hän on itse hyvyys. Sinä loukkaat minua, jos häntä loukkaat." Sen hän sanoi hyvin pontevasti ja lakkasi itkemästä. — "No, lapsi mitä sitte on tapahtunut?" — "Sinun syysi se on, ihan sinun syysi?" vaikeroi hän. — "Jopa nyt jotakin!" ihmettelin minä. "Minäkö? Minunko syyni? Mihin sitte? Senkö kiitoksen nyt saan, että koristin talonne niin runollisesti?" — "Tietysti sinä et mitään pahaa tarkoittanut, vaan minkätähden ripsuit kaikki pomeransinesteellä?" vastasi Emmi moittivaisesti. — "Kuinka niin? Mitä hän sanoi?" — "Kun tänne tulimme, iloitsi hän suuresti kukista, jotka olivat rappusilla. Sitte otti hän minua kiinni kädestä ja vei minut arkihuoneesen. Rakas, pikku vaimoni, sanoi hän, tämä se nyt on meidän kotimme. Meidän kanssamme on onni tullut tänne, ja me kyllä pidämme huolta, että se täällä pysyykin? — Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua. Mutta yht'äkkiä hän sanoi: Mistä se tulee tuo kiusallinen pomeransin haju? — Me etsimme joka paikasta. Viimein hän keksi, että makuuhuoneemme palmut ne niin kovin tuoksusivat." — "Pahastuiko hän?" — "Ei, hän vain sanoi: Eihän se äitisi ole pahaa tarkoittanut, vaan ulos meidän täytyy toimittaa nuo kasvit." — "Ja huusitko silloin piikaa?" — "Emme suinkaan. Hän olisi meitä vain häirinnyt. Minä kannoin itse Fransin apuna, niin että kaikki joutuivat porstuaan. Se oli hyvin hauskaa ja me molemmat nauroimme sille työllemme. Kun siitä pääsimme, ja hän sanoi, että olipa oikein kaunista, kun hänellä oli semmoinen vaimo, joka ei työtä säikähtänyt, silloin…" — "No, mitä silloin?" — "Silloin soitettiin ovella, ja hänen täytyi mennä jonkun sairaan luo, joka on hyvin huonona." — "Oliko sekin minun syyni?" — "Minä palaan niin pian kuin mahdollista, sanoi hän. — Minä odotan, huusin minä jäljestä. Ja minä odotin, vaan hän ei tullut. Minä kävelin edestakaisin pitkin lattiaa. Häntä ei kuulunut. Minä katsoin kauan hänen työhuoneensa ikkunasta. Häntä ei näkynyt. Minä kävin istumaan. Eikä hän vieläkään tullut. Silmistäni rupesi valumaan kyyneliä, mutta minä hillitsin mieltäni ja ajattelin kauneita sanoja, jotka pappi puhui Fransin ammatista. Minä päätin tulla oikeaksi tohtorin vaimoksi, mutta se tuntui niin yliluonnollisen vaikealta. Päästäkseni muihin ajatuksiin, otin kirjan selaillakseni." — "Noistako kirjoista?" — "Tuon suuren. Ja kun sen avasin, näin nyljetyn ihmisen. Minä aivan parkasin." — "Ja minä hänelle kuitenkin sanoin, että hänen piti toimittaa nuo vanhat, inhottavat kirjat pois vinnille!" — "Silloin minua rupesi pelottamaan. Ihan yksinäni noiden kirjain kanssa, voi, miltä mielessäni tuntui!" — "Lapsiparka. Tämä on kauheata." — "Puoli seitsemän lähetti hän noutamaan kalujansa ja oli käskenyt sanomaan, että hänen täytyi tehdä leikkaus, kun niin pitkälle ehdittiin. Eikä hän vieläkään ole sieltä palannut!" — Hän kiihtyi uudestaan itkeä nyyhkyttämään.
Kuluipa kotvanen aikaa, ennenkuin sain lapsi raukan rauhoitetuksi. Minä autoin häntä aamupukuun ja sain hänet kehoitetuksi käymään vähäksi aikaa levolle. Viimein hän taipui, ja kun nuoruus vaatii unimittansa, nukkui hän pian.
Hänen vaivuttuaan syvään uneen hiivin minä ulos ja tarkastelin yökellon lankaa. Se oli hyvin tavallinen purjelanka. "Mitä sinä huolit tohtoria odottamaan?" sanoin itsekseni. "Siitähän vain tulisi ikävä kiista hyljätyn häämatkan ja noiden kirjojen tähden. Mene ennemmin matkaasi, Vilhelmiina!"
Vaan ennen lähtöäni etsin Emmin ompelupöydältä sakset ja leikata nipsautin yökellon langan oven luota poikki.