"Kas niin", ajattelin minä, "nyt soittakoot kylliksensä?"
Häiden jälkeen.
Vaikka kuinka hyvin koettaisi tehdä, niin harmista ja ikävyyksistä ei kuitenkaan selviä; ne ovat ihan kuin synnynnäiset.
Poliisiluutnantin rouva oli eräässä seurassa sanonut liiaksi ylvästelemiseksi meidän häittemme pitoa englantilaisessa ravintolassa; sen minä kyllä saatoin antaa anteeksi, kun tiedän, että hän on kasvanut hyvin niukoissa oloissa. Mutta hän on myöskin sanonut, että maljassa oli enempi seltteriä kuin samppanjaa, ja se oli ilmeinen loukkaus. Kaikki oli parasta lajia, sillä milloin minä jotakin tarjoan, tarjoan minä aina hyvää. Kyllä minä voin milloin hyvänsä näyttää hänelle rätingit. Ja muuten tahtoisin tietää, olisiko niitä yhtätoista tohtoria saatu niin iloisiksi paljaalla seltterillä.
Mutta tämä oli vähäpätöistä. Suuremman harmin minulle tuotti Krausen rouva ja suurimman eno Fritz.
Minä olin Krausen rouvaa kieltänyt tuomasta kanssansa pikku Edvardia, koska häät eivät suinkaan ole lapsia varten. Mutta osoittaakseni hänelle, ett'en ollut tyly, pyysin häntä lähettämään Edvardinsa meille seuraavana päivänä saamaan leivoksia ja muuta hyvää, mitä aamiaispäivällisistä oli jäävä tähteeksi.
Jos sillä rouvalla olisi ollut vähäkään aistia, niin olisi hän sanonut: "Kiitän ystävällisyydestänne, mutta enhän minä voi poikaa lähettää teille heti häiden jälkeisenä päivänä." — Mutta siihenpä olisi älyä tarvittu.
Siispä Edvard tuli. Kun Bettillä ei ollut lainkaan halua ruveta puuhailemaan hänen kanssansa, täytyi minun siihen ryhtyä, ja kun hänen ikäisensä pojat ovat hyvin ahneet, kuin sudenpennut, toimitin minä hänelle vatsan täytettä.
Hyvinpä hänelle näkyi maistuvankin kaikki, mitä minä panin eteen, suklaa ja tortut ja koko talrikin täysi leivoksia, josta me olisimme vielä monta kertaa maistelleet. Kun hän ne kaikki sai ahmituksi, kysyin minä: "Pitääkö tätin vielä leikata sinulle suuri, kaunis palanen vehnäleipää?" — "Ei", sanoi hän, "en minä jaksa syödä vehnäleipää." — "Kaataako täti vielä toisen kupin suklaata?" — "Et sinä olekaan minun tätini", sanoi hän nauraen. — "Sanoithan minua ennen aina tätiksi." — "Niin, pienenä", vastasi hän. "Mamma kielsi minua sanomasta kaikkia tätiksi; niin sanovat vain hyvin pienet ja tyhmät pojat. Mutta…" — Hän vaikeni äkisti. Maltahan, ajattelin minä, tässä on salaisuus, ja kysyin levollisesti: "No, mitä mutta?" — "Voisithan päästä minun tätikseni, kun häät tulevat. Silloin minäkin olen häissä." — "Häätkö? Kenenkä häät?" Hän nauroi. "No, Edvard, sanohan toki. Kenenkä?" — "Oh, miten tyhmä olet; etkö edes sitä tiedä?" — "Sano jo; en minä arvaa mitään." — "Huh, miten utelias olet. Nyt et saa mitään tietää." — Ja se vekkuli irvisti niin hävyttömästi, että sormiani syyhytti, mutta minä hillitsin mieleni, sillä nyt tahdoin heti paikalla saada selon, oliko heidän todellakin onnistunut kietoa pauloihinsa eno Fritz, niin sivistynyt kunnon mies ja vasta paraassa ijässä, niin että hän voisi saada miten arvokkaan morsiamen hyvänsä? — "Edvard", sanoin minä, "syötkö mielelläsi vaapukkasylttyä?" — "Etpä sinä kuitenkaan anna sitä minulle." — "Annan." — "Vaan en minä kuitenkaan sano mitään." — Jos minä olisin totellut luonnollista tunnettani, niin olisin nyt ajanut pojan ulko-ilmaan, ja sepä se olisikin nyt ollut ainoa oikea keino, mutta sokeudessani minä kuitenkin toin vaapukkasylttyä. Se oli jo toisvuotista ja jotenkin pilalle käynyttä.
"Sanopas nyt", aloin minä puhella päästäessäni auki lasipurkin suuta, "käypikö eno Fritz useinkin teillä?" — "Äsken hän vasta siellä oli." — "Viipyikö hän kauan?" — "En minä tiedä." — "Te kaiketi iloitsette hyvin hänen tulostansa?" — "En minä niinkään, hän on aina niin paha minulle." — "Se ei ole hyvin tehty. Mutta pappa kyllä iloitsee hänen käynnistänsä?" — "Pappa iloitsee, kun mamma niin tahtoo." — "Ja täti Eriikka, mitä hän sanoo?" — "Hänen täytyy aina panna ylleen paras pukunsa." — "Sinä kaiketi rakastat hyvin täti Eriikkaa?" — "Kyllä, kun minä pääsen myöskin häihin." — "Siitä minä kyllä pidän huolen, että sinä pääset." — "Sitä en usko, muutenhan minä olisin nytkin päässyt. Vaan mamma sanoi, ett'et sinä tahtonut." — "Te kaiketi puhutte jo paljonkin häistä?" — "Enpä tiedä." — Nyt oli hän jo nuollut kaiken syltyn talrikista. — "Kyllä sinä sen tiedät varsin hyvin, vaan vie sinä terveisiä mammallesi ja sano: että ensiksikin eno Fritz ei vielä ollenkaan ajattele naida ja että toiseksi mammasi tekee pahoin, kun lörpöttelee häistä, joista ei koskaan tule mitään. Eno Fritz on kohtelias jokaiselle naiselle, tarvitsematta silloin heti olla puhetta häistä. Ja luullakseni olet nyt sinäkin kylläinen, niin että voit mennä kotiisi."