Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta kanssa kesäyön tyvenessä hämärässä ja kiiruusti kulkivat nuo hauskat hetket. Mutta ei Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen ennen kotona olla kuin päivä valkiaisi. Eikä Annu häntä kauan viivytellytkään, mutta olihan kuitenkin vähä niinkuin tyytymätöin, kun Kalle niin kiireelle lähti. Käskihän kuitenkin hänen huomenna, kun oli sunnuntai, Leppikorven tielle vastuusen tulemaan, sillä sinne oli hän aikonut marjaan mennä. Ja Kalle lupasikin, lupasihan aivan mielellään, sillä kuinkas olisi hän lupaamatta saattanut olla, kun niin itsensäkin marjaan mieli teki. Ja sitten hän lähti, lähti ja katosi yön läpinäkemättömän peitteen taakse. Mutta kauan kuunteli hänen jälkeensä Annu. Nousi hän sitten viimein aittahansa ja laskeutui kovalle, mutta puhtoselle vuoteelleen. Ja tuossa hän jo näki keveitä unia, näki, kuinka hän kuuliaisiaan vietti, näki, kuinka Kalle tuonne korpeen uudispirtin laittoi ja kuinka siellä iloisia häitä tanssittiin.
Vaan tummaa tietänsä käveli Kalle. Hiljainen yöllinen tuuli oli hengitellä alkanut ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen eteen, eikä nyt enään yhtäkään tähtöistä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.
Vähäsen aikaa kuljettuaan, seisottui hän ja kuulosti.
"Mika peijakas siellä veisaa vai korvaniko tilliä soivat?"
Eipä korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni lähenevä ääni ja pian eroitti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon, omaksi ääneksi.
Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että onhan nyt pimeä. "Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee — eihän vaan? — mutta minnekäs sitten, jos ei sinne", ja nyt oli kaikki selvillä ja samassa hän myöskin muisti Annun uhkauksen.
"En minäkään rauhassa isäntää ohitseni päästä — säikäytetäänpäs vähän pelkuria miestä." — Ja kun valkeat housut puiden välistä vilkahtivat, hyppäsi Kalle koppina polulta metsään ja parkasi julmalla äänellä. Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina ennen oli kovasti väkeänsä kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän rosvojenkin pelossa oli hän aloittanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän seurakunta tuolta kaukaa vaaran kyljestä vastasi. Kauhistuksen kamalalla äänellä kirkasi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli sitten paikkaansa istuilleen typertyä. Vaan sai hän kuitenkin siksi luontoaan lyödyksi, että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului sieltä kuitenkin nauruaan pidättelevän Kallen korvaan ja itse tunsi isäntä, että housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vastaan. Vastakkain seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen renkinsä. — Kovasti peloitti Aapoa, sillä muisti hän tämän-iltaiset rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten väijyvän. Aatteli hän ensin jo pakoonkin lähtevänsä, mutta uskallus petti, sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja aatteli, että ehkä se olisikin parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos niiksi tulisi.
Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Ettei isäntä paikaltaan liikahtaisi, niin kauan kuin hän sijoillaan pysyisi, sen hän kyllä arvasi. Mieli hän ensin rynnätä esiin pahasti parkaisten kuin äskenkin, mutta sitten hän arveli toista keinoa paremmaksi. "Jos minä nyt täältä päin huutaen lähden, niin isäntä lähtee edeltä kotiin juoksemaan ja Annun kepposesta ei tule mitään. Vaan minäpä hiivin tästä hiljaa tieheni, kierrän selän taakse ja sieltä kun huudan, niin saalis kyllä apajaansa töytää." Näin Kalle mietti ja samassa juolahti mieleen aatos käydä edeltäpäin jo Annullekin isännän tulosta ilmoittamassa. "Kyllä isäntä siksi odottaa — ei se kierroksestaan niin vähällä karkaa."
Kalle koetti hivuttaida metsästä polulle niin hiljaa kuin mahdollista, mutta silloin tällöin rasahti kuiva oksa hänen jalkansa alla. Aapo puunsa juurella sen kyllä kuuli ja koki painautua yhä hiljempaa olemaan. — Polulle päästyään lähti hän kiiruhtamaan takaisin mökille. Annu oli siellä parhaallaan toiseen kertaan äskeistä untansa näkemässä, kun Kalle tuli ja naputti ovelle. "Ei se vielä isäntä ole, vaikka kohta on sekin täällä — minä olen Kalle, mutta isäntä odottaa minua tuolla puun juurella" — puhui Kalle lukon reijästä sisään — "odotahan vähän, kohta minä sen jäniksen ajan makuuksestaan tänne" — ja sen sanottuaan läksi hän juoksemaan takaisin. Annu ei ensin ymmärtänyt mitään, mutta sitten hän kuitenkin ymmärsi, että kyllä kai isäntä tulossa lienee, sillä eipähän Kalle olisi tyhjän tähden takaisin kääntynyt. Ei hän sitä kuitenkaan vielä oikein osannut uskoa, että Sipolan vanha-poika kehtaisi yöllä tulla mökkiläisensä tyttöä kosimaan. "Olihan siihen päiviäkin, jos se ollenkaan oli sen mielessäkään — mutta kuka niiden vanhain poikain tietää, mikä niitä viimein villitsee, eikähän Kalle olisi tyhjän tähden ruvennut siitä puhumaan." Ja kun tyttö sitten sitä ajatteli, että "mitäshän jos isäntä sittenkin tulisi ja minä saisin sen tuonne eloaittaan pönkitetyksi ja se sitten tulisi koko kylän tiedoksi ja kaikki Aapolle nauraisi", kun hän tätä ajatteli, niin alkoi se hänestä tuntua niin hauskalta, että hän jo melkein odotti isännän tuloa.
Mutta Kalle oli ennättänyt takaisin sinne, minne oli heittänyt toisen odottamaan. Hän ei kuitenkaan mennyt suorastaan kohti, mutta kampesi syrjään ja kiersi odottelevan selän taakse. Sitten hän hiipi matalana polkua myöten melkein sille kohdalle, josta varoi isännän syrjään hypänneen. Kuulustelihan tuossa sitten, vieläkö Aapo puunsa suojassa seisoi. Ja siinäpä se vielä seisoikin, koskapahan lehdet silloin tällöin jalan alla ritisivät, ja saattoi sieltä muutenkin nähdä niinkuin vähä valkeain housujen tapaista oksain välitse. Silloin Kalle kohosi suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: "Onko siellä jänis vai mies siellä kuusen juurella?" — Aapo oli odottanut hyökkäystä edestäpäin, mutta kun sitä ei alkanut kuuluakaan, oli hän jo arvellut lähteä matkaansa jatkamaan. Kovastipa hän nyt säikähti, kun jo vaara takanakin väjyi. "Jäniskö siellä on vai mies", mörisi Kalle uudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut ääneen. Silloinpa Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. "Tottapa se on jänis — ja jänis on ammuttava", tuumasi hän ja iski uudelleen, että säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä. — Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli, että häntä piilukolla aiottiin ampua tuohon vaan noin kuin jänistä makuusen.