"Mies minä olen — ei pidä ampua, mieshän minä olen", rukoili hän surkealla äänellä, mutta kun Kalle yhä vaan iski eikä helpoittanut, niin sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. "Ehkä se ei laukeakaan — ehk'ei Jumala sen annakaan laueta" — ennätti hän aatella ja kursasi viidakosta polkua kohti. Sille kerran päästyään kirmasi hän eteenpäin kuin tallautunut hevonen. Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti sitten piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat katkeilivat pakenevan miehen jalkojen alla. Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetkellä hänen peräänsä laukiaisi. — Vihdoin seisotti hän kuitenkin menoaan, kun metsätie loppui ja hän joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa kuumotti hänen matkansa määrä, tuo Tuomaalan mökki.

Ankarasti läähättäen seisattui hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei sieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta oli itse töötännyt. Eikä hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin hänen omain keuhkojensa valtava lietsonta — ja vähitellen siinä kivelle istuutuen rauhoittui mies.

Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys eikä hän koiria pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja istuutunut eloaitan kynnykselle. Nyt oli hänellä nuttu päällä ja sen alla kaulassa huivi. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin koreita pyrkijäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki, eikä niitä puheita tarvittukaan, joutuikin hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi tuskin tervehdystään toivottaa. "Hyvää iltaa isäntä — minnekäs se on isännällä matka näin öiseen aikaan", sanoi Annu. — "Eipähän juuri — eipähän tuota — tännehän minä — tuota — vaan läksin vähä —" vastasi isäntä ja tunsi jo hikoilevansa. — "Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti — lähtivät tästä muut väet kirkkoon ja eikö tuo isä liene teillä — vaan isäntä on hyvä ja käypi huoneesen." — "Kyllä minä saatan tässäkin — eikä mulla ookaan mitään erinäistä isälles eikä muille — läksin vaan huvikseni vähä kävelemään — se on tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää." — Kun Annu huomasi, mihin päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän sen tahallaan toisaalle. "Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?" — "Leikkuutako — eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä — mutta tänä päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että —" "Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista — eikö isäntä nyt lähtisi pihan-päähän?"

"Kyllä minä tässäkin saatan — eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin tuolla tullessa metsässä — minä istun tähän kynnykselle — ei, istuu vaan Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä —"

"Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen, mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua."

Annu aukasi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui ja meni sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi, kuinka poskensa paloivat.

"Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua — voi, kyllähän se viitsii, vaikka se vaan — viitsiihän se sylissäkin" — ja Aapo oli niin kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta Annu sysäsi hänet luotaan aitan perälle. "Pysy poissa minusta, sen vanha kontti" — ja samalla paukahti aitan ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.

Vaan pianpa jäähtyi Aapo kun kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uutiselon tuoreen tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Kumahtihan vaan kuin tynnörin pohja ja ponnisti miehen takaisin. "Ei siitä pääse — se on meidän vanhan eloaitan ovi — ei se säry, kun sen isävainaja kerran on raudoittanut — mutta päästä minun pitää, pitää vaikka p—-le valaisi rautapadan pääni päälle — ettäkö minä sen Tuomaan tyttö-rahjuksen antaisin tehdä itsestäni koko pitäjän pilkan — minä menen katosta kuin ukkonen, minä sären seinät — missä minun puukkoni? — sehän jäi sinne puun kylkeen — mutta pääsen minä siltä — pääsen minä siltä". — Ja hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa ja horjahti, horjahti ensin toisanne päin, mutta kampesi sitten ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi pitkäkseen jauhohinkaloon.

* * * * *

Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas-ukko huomisaamuna verkalleen aamiaisensa syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan, niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän pihanpääkammarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa hänen silmänsä repesivät, kun näki siellä kunnioitetun isäntänsä, jonka kaikki olivat luulleet kirkkoon menneen, aivan silmänripsiä myöten jauhoisena nojautuen hinkaloa vasten tuijottavan eteensä maahan. Eikä hän näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan. Tuijotti vaan ja rykäsi silloin tällöin kuivan yskän. Mutta kun Tuomas viimein häntä kylkeen nykäsi ja kysyi: "mitenkä se isäntä on tänne joutunut", niin vastasi hän kovin nuleisena ja yhä maahan katsoen: "omat syntini ja pahat himoni". Ja sitten hän lähti ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas kielsi häntä tupakalle jäämään. Pois hän vaan urkeni mökistä ja otti mennessään puukkonsa petäjän kyljestä. Siinä muisti hän, että kun olisi sitä ensimäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut. Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä milloinkaan ollut tehnyt. "Oikeinpa olikin minulle, mitäs tarvitsi minun yöllä lähteä kulkemaan — olisin ollut niin kuin ennenkin — ja mitäs nyt omat palvelijat ja muut ihmiset tästä sanovat, kun saavat tietää — vaan ehk'ei ne sitä saakaan tietää" — (ei hän tiennyt, että Annu ja Kalle nyt juuri parhaallaan sitä asiaa Leppikorven tiellä nauroivat).