Allamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen ihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli tulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää, ja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet, samoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa ollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät. Haikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta kiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.
Seuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas selkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana. Koko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat alkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan valkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea varjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.
Ilma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena edellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella taivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi pelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä aamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli auringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat kaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.
Levottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä. Syvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina siitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden, tulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin Kuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa. Harmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa kesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää tämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen mielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan kanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven Paavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan kulkivat hänen mietteensä:
"Syyttä ei surrut Paavon vaimo, Saarijärven raukka aimo, Kun hän näki jo heinäkuussa Kaikki vainionsa hallan suussa. Suruun suistui sydän syvään vallan, Kenen viljat viruu alla hallan. Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki, Keltä kasvit kattaa kesähanki. Ahnettakin ahneempi on hallayö, Vaivat vuosien se kerralla syö. Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa, Niistäkin hän tulon kerralla tempaa. Unettomin öinpä nytkin moni tähtää, Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää. Mutta eineen antava on toki kerran Työmme siunaten Taivahan Herra. Nälkään emme näänny nytkään, Vaikka halla ei heittäne yhtään."
Tällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos pakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin eläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin lähteissänsä.
Auringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat sulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan tuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää vahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla säilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen taivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli sadetta.
Ei halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin. Ainoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä pienen osan kauroja.
Iloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka luulivat kokonansa katovuoden tulleen.
Kiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa, että vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan oli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota niin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja ympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle hukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin hätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi, ennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon toiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti hänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja leveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten näissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan niin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli, että kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin lähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten koko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.