Keksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa. Kiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja seuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.
Keväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun kiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan noin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.
Vähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö vesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille katselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään vilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan pesä kun muutkin paikat.
Entistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää heitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä syvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka kesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa ojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.
Mutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään, turmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä Elokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti kauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.
Mutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt, niin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin hyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli runsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat sen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.
Kun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat he entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten vuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot suurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.
Kuikkalammen laskun johdosta oli Paavo saanut avarasti lisää hyvästi kasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan myös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa takkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin, kasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä lammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti ja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret tuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi mehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi ja heinän kasvu korjautui.
Kun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän koetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten ja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota Paavo ei osannut aavistaakaan.
Eräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä, mikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää. Tälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka oli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi rehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli Paavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta valui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli ojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät, ihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun, kun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat sitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.