Viidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään näitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä tällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa taloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat rämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli aivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska se oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon asujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista ja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet jo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä, kuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli kalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan ollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin. Pitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli vielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon vahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä muitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat viisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia vereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo monta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon hoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut vähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli toimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli suotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin Yrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin minkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden innolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin sitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää toimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä olisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut tieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita tekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan tulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta uutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä muutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle. Karjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään muutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan vesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan. Vielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan, kuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen päivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut, ja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.

Hauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon taloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn talon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni alanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä ihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä kuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja ennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.

Antti Heimosen taloudenvaiheita

eli

Miten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.

Kansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon puhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta. Sanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan ovat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita kuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia kuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä ennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa veloista vähemmäksi päästä? — Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan ole heti toivoakaan. — Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä pyörivät tämmöiset puheet! "Suu puhuu sydämen kyllyydestä." — Alituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti, tuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta kertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse kullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä, jotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista tulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin koeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen kuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni, vakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai minkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin, silloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai menopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten rajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun kerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti päästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli kulkeneet? — Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme, vaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee, että olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin emme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia. Ajattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa omia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten perheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä muistuttaisi eli varoittaisi, "sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on se ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin se ennen pitkää viepi perikatoon", niin moniko meistä enään tämmöistä ystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: "olenhan vapaa ja kunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan asiani punnita", ja vieläpä pöyhkeilemme: "mitä toisen on toisen asiain kansa tekemistä." — Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme, huolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien mielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa velkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin maanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea niistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia joka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan naapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui, omia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa vaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.

* * * * *

Talo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin elätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa. Alaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin puolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti tupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut ulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa talossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi keskenkasvuista sisarta.

Ennen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on tarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen ja nyt.

Jo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi ja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa keskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti, tuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin ulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää kahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä poikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi myös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja ymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia ulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa, toimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi nuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt luulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti olikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin että kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti oli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin ei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä jo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi yksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään selvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.