"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät", vastasi eno!
Illan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi enollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa vaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin suuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin lisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka saadaan enemmän.
Antin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei välittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa suoraan:
"Poikani, sinä olet nyt pahemmin erehtynyt, kuin viime syksynä kartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan maahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo kokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras niittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit? Onhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää. Vanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät', ja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole ruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata karjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa eläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta tämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet toiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai pane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä tavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun haluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka huokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet niistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan kasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun mielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta, vaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'."
Antti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät Anttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi viljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän hän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle, sitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan toki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos tekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin lehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin — enhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi itsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken, ja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen se teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä. Kohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin tein, — mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden täytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on liika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin luulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos hän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma talouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä. Olisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän talossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?
Näin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin ajatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. "Kyllähän se hyvä olisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni, vaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea rasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi jättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan liika liian kasvaa. Lehmät taas — siinä ne menee yli talven, missä toisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin — vaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa. Hevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella voi töitä aikaan saada."
Eno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: "oma asiasi, mutta minä aavistan pahaa." — Vielä lisäsi eno säälivästi: "Poikani, pane mieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä vuotta sinulta menee talo käsistä."
Antti närkästyi tästä ja tokasi vaan: "Noh, omin neronsa sitä pitää jokaisen koitella toimeen tulla."
Tähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän närkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin näyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin ennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi vilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti, mutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita, ei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan, niin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin talosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa, eikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa ruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli vähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo Antinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea saada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat vieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia kuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt enää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa vähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta kun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut tyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti vieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon, joka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen hinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien rukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.
Antin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon varassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet alkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.