Tekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin velkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin tärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita ei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai maksetuksi, niin huudahti hän: "Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!"
Vaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko perhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.
Taloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat tehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi ja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat hyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski kipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.
"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen olen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee, vaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta muuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut päästänyt", vastasi Antti.
Syksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä tehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut hevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta metsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä niityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen suoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli Antti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta kiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin. Pari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin tynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen puroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita yhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi Antti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja siten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi. Salpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin saikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.
Muun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin raivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven tultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä vetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä mökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti Antti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä ja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.
Hiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita, eikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. — Joulu alkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista ainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta kuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan, jos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että Pekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet vieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:
"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos meillekin vieraita?"
"Ei, lapseni! Ei meillä ole!" vastasi äiti.
"Menikös ne kaikki veloista?" kysyivät lapset.