Liisan läävään mentyä sanoi Antti: "Hyvä eno! minä olen teitä vastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut, tottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen saattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää hyvä eno pilkatko Liisaa!"
"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä", vastasi eno. — — —
Liisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään sen enempää ollut. — Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen ovea suuren ja kauniin lehmän. — Liisa ällistyi, eikä tietänyt, kenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. — Hämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.
"Lehmä ei ole vieras, se on teidän", — sanoi eno. "Lehmän minä toin, että saatte lapsillenne maitoa. — Se on vasta poikinut ja olisi nyt lypsettävä", lisäsi eno.
Antti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti tahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän tuonut?
"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä kertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä", sanoi Antti.
"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva lehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos suinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän tuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut kuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän velvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon."
Enon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää itseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.
Jopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. — Tuli Antin isäkin vierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt itkettiin ilosta ja surusta. — Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä anteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja köyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. — Enoltansa pyysi vieläkin Antti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen tulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.
"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia mielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka sitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno, palkita hyvyytenne? En voi palkita millään", nyyhkytti Antti.