"Iso-enonne sen toi", vastasi äiti.
"Missä se on?" kysyivät lapset.
"Läävässä", vastasi äiti.
Silloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan. Käsiänsä räpyttäen huusivat lapset: "Ai, miten hyvä lehmä! — Onhan se iso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?"
"Hyvähän se iso-eno on" — myönsi äiti.
"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet olla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa iso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut tuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa ja sitten hyvää iso-enoa", neuvoi äiti.
Loppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi Antti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa, osti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon siementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti osakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita, joita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän loppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun ei ollut varaa päiväläisiä pitää.
Leikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt Antin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.
Iloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä. Viljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma hevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi lypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla vaihtanut.
Rämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin saatiin raivatuksi.