Kolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää lehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn taloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon entisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi heiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja ojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle syksyn ja keväisin karjaa.
Kolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja pois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin muittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja. — Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja ystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta oli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden isännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. — Paljon oli nuorta väkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka yhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.
Uteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä naapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia tietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi? — Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: "Se voipi hyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän on toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa tuskin enää tunnette! — Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki kuuluvin. — Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa, kuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia."
Näin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä kiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen pistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme maantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa virstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen, kun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. — Vähän matkaa ajettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit rakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin en olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa pelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin unhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa. Asuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä tehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni rakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.
Rappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä vei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia, ei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä ja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat naimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan. Antti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun läpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.
Tärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme Antin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli siellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja työaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla hankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä huoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän vetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu karjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi tehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta juotavaksi.
Kartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä. Pellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista jo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli vesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman alusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen värisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle, niin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka ennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä makaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani tätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni surullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty vielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi kulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle: "Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset peitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn." Ja keväin, syksyin ne purot oikein huutavat: "Rannoiltani raivatkaa pois rojut joutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!"
Kuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä kehoitusta?
Pihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja, valtasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt iloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa ojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan paremman palkan työmiehelleen.
Taloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten tekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.